Kuolemajärven
kirkonkylässä
Tämän lehden tekijät esittivät alkukeväällä,
että kirjoittaisin omasta tai oikeammin entisestä kirkonkylästämme.
Saatuani käsiini Uuno Villan tekemät mainion tarkat talojen
sijaintikartat ja asukasluettelot katselin Kuolemajärven historiakirjaa
ja totesin, että Kirkonkylä on erikoisen hyvin tuotu esiin
v. 1939 aikaa elettäessä. Tämän lehden nyt julkaisemia
kirjoituksia tutkimalla ja vuonna 1956 ilmestynyttä Kuolemajärven
historiaa lukemalla pääsee kuin käymään Kirkonkylässä.
Historiaa, joka vuosia oli loppuunmyyty, saa nyt taas uuspainoksena
Säätiön asiamieheltä tilaamalla.
Ajattelin,
että voisinhan siellä muistoissani viivähtää,
elinhän lapsuus- ja nuoruusaikani tavallaan Pihkalan, Kirkonkylän
ja Akkalan asukkaana.
Mitä
tietä Kirkonkylään?
Tämä
Kuolemajärven pitäjähän oli vähän erikoisen
muotoinen kuvio kartalla, pohjois-etelä suuntainen. Pisimmillään
lähes 60 km, keskemmällä kapeimmillaan 3 km. Nuoruusaikani
vanhat ihmiset sanoivatkin, että pitäjä on pitkä
ja kaita kuin Pirimatin paita. Mahtoiko vertaus pitää paikkansa?
Eteläpäästä
Seivästöltä tultaessa tie pudotti tulijan Akkalan-Kirkonkylän
rajamailla Ruonanmäelle, josta tie laski jyrkän hiekkaisen
mäen antamalla vauhdilla melkein kirkonmäelle. Pohjoispään
kylistä tultiin Pihkalankylän, Pyssylänmäen ja Järvenpään
kautta mäen päälle, josta katsottiin Kirkonkylän
alkaneen.
Kylän
ensimmäiset talotkin olivat tien molemmin puolin. Kankaisen maaston
läpi tie johti Tienristille neljän tien risteykseen. Tie jatkui
suoraan läpi kylän ns. Postitalon rantaan. Tienristiltä
oikealle lähtevä tie toi Salmensillalle Kuolemajärven
ja Hatjalahden järvien yhtymäkohtaan. Sillan yli johtava tie
jatkui läntisiin kyliin.
Salmensillan
näkymät, luonto, maasto, näkymä kirkonmäelle
- ihaninta mitä silmin voi nähdä. Tulee ikävä,
taidan itkeä.
Kirkolla
ja hautausmaalla
Tienristin
vasen tienhaara johti sitten Akkalan kylän läpi rannikon kyliin.
Kunnantalon luota nousi pieni tie läpi kirkonmäen ja toi kirkon
portille ja arkkupenkeille, näille penkeille arkut tuotiin odottamaan
hautaan kantamista, voitiinpa kansikin aukaista jäähyväisiä
jätettäessä. Yleensä siunaus toimitettiin haudalla.
Kirkkomaan
sisällä, lähellä porttia seisoi komea punagraniittinen
kirkkomme, vuonna 1903 vihitty käyttöön. Kirkon oli suunnitellut
arkkitehti Stenbäck. Kirkkomaan alueella sijaitsi hautausmaa, johon
1930-luvun alussa liitettiin lisähautausmaa. Hautausmaata suojasi
kiviaita maanpuolisilta sivuilta ja järvenranta omalta osaltaan.
Alue oli luonnonkaunista rantaniemeä, maaperä oli hiekkaa.
Hautamerkkejä oli monenlaisia, mutta enimmäkseen puuristejä.
Sisällä kirkossa ei ollut mitään kultaa ja kalleuksia,
penkit aitoa puuta. Urut säestivät veisaajia, miespolkuset
palkeet taisivat vähän hikoiluttaakin polkijaa. Puulämmitteiset
kamiinat pitivät kirkon viileänä.
Pikkupojasta
saakka olen ollut ahkera kirkossa kävijä. Muistan kirkkoherra
Kaarlo Sorrin pitkät saarnat ja monta muuta saarnaajaa aina rippi-isääni
Erkki Gummerukseen. Kanttoreista Antti Siprosesta aina Väinö
Vänskään. Kirkkokuoro toimi ahkerasti. Sorrin poika Teppo
oli jatkosodassa pataljoonani komentaja, hyvä sotilas. Yhdessä
Syvärillä muisteltiin Kuolemajärveä ja viimeisen
kerran Laitilan Veljeskodissa.
Riikosen
kauppa ja pullakauppias
Hautausmaan
ulkopuolella oli hevospuomit kauppias Gabriel Riikosen kaupan takana
ja rantaan päin kirkkoaidan vieressä hevoskatos puomeineen.
Kun peräkylistä tultiin hevospelillä, piti hevonen riisua
ajopeleistä, loimittaa, lepuuttaa ja ravita. Tarinat kertoivat,
että erittäin huonoilla säillä ja keleillä
jouduttiin yöpymäänkin tuttavien luona kirkolla.
Virallista
kahvila- tai baaritoimintaa ei kylässä harjoitettu, mutta
ainakin kesäisin kirkonmäellä tapasi pullakorikauppiaan.
Kunnantupa oli sunnuntaisin avoinna ja lämmitetty, emäntä
pienestä maksusta keitti kahvitkin. Lainakirjasto oli myöskin
avoinna.
Kirkon
edessä oleva alue oli myös juhlapaikka kokoontumista varten,
monet tilaisuudet muistuvat mieleen. Rippikoulua ei kirkon tiloissa
käyty, vaan Pinnoniemen puolella pappilan renkituvassa, kolme viikkoa
syksyllä ja kaksi keväällä. .Pitkämatkalaiset
saattoivat asuakin tuttavissa rippikoulun aikana. Ripille pääsy
tapahtui kirkossa helluntaina.
Kaupankäynnistä
pitivät huolta äsken (aiemmin) mainitsemani Riikosen kauppa,
ainakin Gabrielin kuolemaan saakka, ja Kuolemajärven Osuuskaupan
myymälä, jota Taavetti Toivonen hoiti apulaisineen. Apteekki
piti huolen lääkekaupasta. Uudenkirkon kunnanlääkäri
kävi pari kertaa kuussa pitämässä vastaanottoa sairastaville.
Pihkalassa asuneen venäläissyntyisen, melkein lääkärin,
Netsejeffin määräyksillä sai lääkkeitä.
Sairaalahoito tapahtui Viipurissa tarvittaessa käytiin Uudellakirkolla.
Apteekin vastaisella puolella koivujen varjossa oli Majurin Katrin pieni
kotikuppila (pientä - toistoa) "lämmittelyä"
varten, siellä pistäytyivät enimmäkseen täysi-ikäiset.
En muista siellä sisällä käyneeni.
Koulu
ja seuratoiminta
Koulunkäyntini
aloitin Pihkalan kylässä Antti Siprosen hyvässä
kiertokoulussa, mutta sittemmin kirkonkylän kansakoulu tarjosi
opin myös kaikille lähikylän lapsille, niin Pihkalan,
Pinnoniemen kuin Akkalan lapsille, joiden kylissä ei omaa koulua
ollut. Hyvä koululaajennuskin tehtiin 30-luvun alussa. Opettaja
Samuli Kuikan opettajaperhe teki erinomaista opettamistyötä,
mutta myöskin valistamistyötä: raittius-, äitienpäivä-
ym. tilaisuudet muistan. Koululla toimi myös postitoimisto ja kirjasto.
Kun sotien
jälkeen sain tilaisuuden tavata opettaja Kuikan, oli se molemminpuolin
liikuttava, mahtava elämys opettajan ja oppilaan välillä
- avautuminen -ihmisyys - jäivät ikimuistoisiksi muistoiksi
elämän kaarelle.
Sitten
onkin muistelmissa siirryttävä koulun naapuriin Seurojentalon
ympärille. Tämän talon vaikutuspiiriin liittyvät
monet nuoruusvuosien kulttuuri- urheilu- ja huvitapahtumat. Täällä
sodan edellä kohtasivat eri puolelta Suomea saapuneet vapaaehtoiset
linnoitusmiehet. Taloa käyttivät myös talvisotaan valmistautuvat
YH-reserviläiset (YH?) Sörkän rykmentti J.R. 11 - rykmentti,
jossa itsekin palvelin talvisodassa.
Muistelen
vielä tien järvenpuoleisella reunalla ollutta entistä
Smentin huvilaa, joka ehti palvella suojeluskunnan käytössä
jonkin aikaa. Paikallispäällikkö Riikonen hoiti siellä
kansliaa ja varastoa, sieltä sain ensimmäiset Suojeluskuntavarusteeni.
Talo oli kovassa käytössä YH:n aikana ja etenkin talvisodan
syttyessä.
Urheilukenttä
valmistui
Ranta-alueelle
rakennettiin urheilukenttää ja se alkoi jo olla melkein valmis
ennen sotaa, ehdittiin jo vähän käyttääkin.
Jos Luoja olisi suonut, kenttä olisi ollut ihanalla paikalla melkein
rantahietikolla. Tällä hietikkomaalla suoritettiin vesitasokoneella
yleisölennätyksiä 30-luvulla.
Eipä
voi unohtaa Ruonamäen metsikössä sijainnutta Puolustusministeriön
varusvarastoa ja harjoitustaloa, joka oli annettu SK:n käyttöön.
Ja paljon sitä käytettiinkin sisäharjoitus- ja majoitustilana
ja iltamien pitopaikkana.
Nyt olen
jälleen Ruonamäessä, joten Kirkonkylän tienreunukset
olen läpikäynyt. Näitä yhteisiä paikkoja muistellessa
täytyy palata Tienristin alueelle. Järvenpuoleisella männikkörinteellä
sijainnut Työväenyhdistyksen talo oli vähän ennen
sotaa tulipalossa tuhoutunut. Taloa käytettiin aikanaan hyvinkin
ahkerasti kokoontumispaikkana.
Vähän
ikävää, paljon kiitettävää
Tiet Kirkonkylään
toivat etelä- ja pohjoispäästä pitäjää.
Järventakaisilla olivat suorat vesi- ja jäätiet kirkolle
ja Kirkonkylään. Kirkonkylässä asui noin 60-70 asukasta,
aivan tavallisia seurakuntalaisia. Olihan tietysti nimismies, poliisi,
suntio, räätäli, suutari ym., jokainen omissa tehtävissään.
Kesäisin kesäasukkaat vieraineen toivat lisäväriä
kylän elämään. Järvellä näkyi soutelijoita,
purjehtijoita ja melojia, hieno hietikko veti tietysti uimareitakin
rannalle. Kirkon ympäristöön liittyy yleensä persoonallisuuksiakin,
mutta olen tässä kuitenkin muistellut kylää talvisodan
alle tultaessa. Toivottavasti olen ainakin osittain onnistunut.
Tahdon
kiittää lehden päätoimittajaa ja toimituskuntaa
siitä, että jaksatte tehdä uhrautuvaa työtä
lehden ylläpitämiseksi - voimia ja uskoa teille.
Saanen
vielä erikoisesti kiittää Uuno Villaa uhrautuvasta ja
arvokkaasta työstä ja taloudellisesta panoksesta arkistoimalla
karjalaisuutta ja kuolemajärveläisyyttä kirjoituksin,
kuvin piirroksin ja muistitiedoin.
Lopuksi:
raskain ja vaikein muistikuvani on talvisodan ensimmäiseltä
viikolta. Olin näiden kylien keskellä konkreettisesti, kun
kaikki tuhottiin maan tasalle. Kirkostakin paloi sisustus. Mahdollisesti
itkin silloin - nytkin silmissä kosteutta.
Sulo Tuusvuori
Kuolemajärveläinen 2003
