Kuolemajärven kotisivut
Pitäjäjuhla 2005 Tervehdyspuhe    
Kuolemajärvi-juhla14.8.2005
Juhlapuheen piti Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Hannu Kilpeläinen Heljä Räty esitti kolme kaunista sävelmää huilulla.

Turun kansantanssin ystävistä ryhmä Pro esitti kaksi tanhusikermää. Musiikista vastasi Raision VPK:n soittokunta.

Kuolemajärvi-juhla 14.8.2005
Tervehdyspuhe
Erja Tikka

Hyvät kuolemajärveläiset ja kuolemajärveläisten ystävät, tervetuloa Kuolemajärvi-juhlaan !

"On tauonnut talvi ja tuiskut, kevät tullut jo on Karjalaan.
On rannoilta häipyneet tyrskyt, siit iloitsee metsät ja maa,
pellot ja niityt nyt herää, sielt nousevi kukkien vyö.
Lintujen laulu myös helää, sitä kuuntelee vaikka ois yö.

Kun laulelut lehdoissa kaikaa ja kunnaat sit kuuntelee
myös soittelot rannoilla raikaa, sitä hongatkin myötäelee.
Tuuli tuo puistoissa huokaa ja rannoilla käkönen soi.

Tää on kuin ain olis juhlaa ja yötä ei ollenkaan ois."Tämä Esko Lavosen sanoittama ja V. Karjalaisen säveltämä kaunis valssi kuvaa hyvin tunnelmia kesäkuun alussa, kun olin mukana Kuolemajärvi-säätiön ja Turun Kuolemajärvi-kerhon retkellä Kannakselle ja Kuolemajärvelle. Matikaisen Pentillä olivat laulun sanat ja nuotit mukana, mutta pääsimme opettelemaan niitä vasta matkan jälkeen. Karjalassa oli kevätkesä parhaimmillaan, omenapuut ja sireenit kukkivat kuohuen.

Matka juurillemme oli ensimmäinen, jolla olimme sisareni ja serkkujeni kanssa omin päin, ilman vanhemman polven opastusta. Jännitimme, löydämmekö sen oikean pellonkulman Hatjalahdesta. Edellisten retkien kuvat olivat mukana, niistä tunnistimme ison kiven ja tiesimme olevamme oikealla paikalla. Kyläkarttojen avulla osasimme myös suunnilleen papan kotipaikalle ja äidin syntymäpaikalle Summalla, lähelle niitä räjäytettyjä bunkkereita ja Inkerin liiton pystyttämää muistomerkkiä. Ja siellä käki todellakin kukkui, monta muuta kertaa en sitä ole tänä kesänä kuullutkaan.

Tämä matka oli sillä tavoin antoisampi kuin aiemmat suvun kotikyliin suuntautuneet matkani, että kun mukana oli kuolemajärveläisiä ja heidän jälkeläisiään useimmista kylistä, näimme todellakin miltei koko pitäjän maisemat Seivästöltä Kaukjärvelle. Miten kaunis ja maantieteeltään vaihteleva seutu se onkaan merenrantoineen, järvineen ja harjuineen. Kun lukee kuvauksia Kuolemajärven historiasta ennen sotia, ei voi myöskään olla ihmettelemättä sen elämän vireyttä: joka kylässä oli koulu ja kauppa tai kaksi, monenlaista seuratoimintaa, edistyksellistä maanviljelystä ja yritystoimintaa.

Kun matkalla mukana oli muitakin meidän ikäisiämme tai nuorempiakin evakkojen jälkeläisiä, kävi hyvin myös esille kylähistorioiden ja laadittujen kyläkarttojen merkitys: ilman niitä olisi ollut mahdotonta tietää, ollaanko nyt oikealla mäellä ja onko tuo kivijalka mummon tai isomummon navetasta. Kylähistorioita on onneksi jo valmiina aika monta ja Hatjalahden kyläkirjakin valmistunee tämän vuoden aikana. Ilman niitä emme todellakaan löytäisi perille tai saisi tietoja sukujemme vaiheista Kannaksella sitten, kun siellä eläneet eivät enää ole kertomassa.

Meillä eri ikäisillä karjalaisilla on oikeastaan kullakin oma käsityksemme ja kuvamme Karjalasta. Siellä syntyneillä ja eläneillä ovat omat, konkreettiset, haikeat, kauniit kokemuksensa ja muistonsa , ajan eri tavoin sävyttämät. Meillä ensimmäisillä evakossa syntyneillä sukupolvilla on myös oma Karjalamme lapsuutemme ja nuoruutemme perheen ja ympäristön elämässä, tarinoissa ja muistoissa, joihin aina palattiin ja joista toisinaan vanhemman polven kesken kinasteltiinkin: "Sie muistat nyt väärin, eihä se nii olt."

Tuntui siltä, että siellä Karjalassa oli tosiaankin ollut kauniimpaa, marjaisemmat metsät, paremmat pellot, ottavammat onget ja vaikka mitä .Meidän Karjala-kuvaamme värittivät tarinaillat, yhteislaulut ja vanhemman polven kertomukset ja huokaukset. Minä muistan lapsena nähneeni untakin paluusta Karjalaan, punaiseen piirakantuoksuiseen tupaan, jonka nurkalta lähti polku mustikkametsään.

Mutta meidän karjalaisuuteemme liittyvät myös vanhempien ponnistelut ja kova työ, kun asetuttiin uuteen ympäristöön, sopeuduttiin ja elämänmenon vakiintui.

Mutta minkälainen on seuraavan ja sitä seuraavan polven Karjala ? Heidän kosketuksensa evakkojen kokemuksiin ja menetettyyn alueeseen ei väistämättä enää ole yhtä läheinen kuin meillä viisikymmenluvulla syntyneillä. Heille se on ehkä enemmänkin tietoisuutta karjalaisista juurista, vilkasta luonteenlaatua, kulttuuriperintöä, piirakkareseptejä - ja toivottavasti mahdollisimman monen kohdalla myös itse koettua tunnetta Karjalan maisemissa kivijalkojen äärellä.

Siirtolaisten asuttamista 1960- ja 1970-luvuilla seurannut toinen suuri muuttoliike vei useimmat meistä kaupunkeihin ja muihin maihinkin. Emme enää elä saman katon alla kolmen sukupolven kesken, lyhyillä lomavierailuilla eivät isovanhemmat ehdi siirtää perinnettään samalla tavoin lapsenlapsilleen. Senkin vuoksi kyläkirjoilla sekä sukuperinteiden ja muiden kertomusten kokoamisella on kiire - jotta niitä löytyy kun kiinnostus juuriin herää. Nykyinen tietotekniikka ja netti on tässä kyllä mainio väline, sillä siihen voi myös tallettaa paljon oman suvun perinnettä tarvitsematta painattaa kalliita kirjoja.

Hämeenlinnassa toissa viikolla järjestetty mainio 300 mummon keinutuoli- ja tarinankerronta-tapahtuma on jo saanut kansainvälistäkin huomiota. Toivottavasti sen yhteydessä internetissä avattuun mummoverkkoon ilmoittautuu mahdollisimman paljon myös karjalaisia mummoja ja pappoja.

Toivon myös, että karjalaista perinnettä ja sukujemme historiaa ja kokemusta nuorille ja lapsille välittäessämme korostamme suvaitsevaisuutta ja käden ojentamista vieraisiin oloihin joutuville. Nykypäivänäkin muutetaan suurin joukoin uusille seuduille, myös Suomeen, monet samaan tapaan sodan jaloista etsimään parempaa elämää. Karjalaiset rikastuttivat muun Suomen kulttuuria ja yhteiskunnallista ja elinkeinoelämää. Samalla tavoin meidän on osattava ottaa vastaan uudet suomalaiset, mistä he sitten alunperin ovatkin lähtöisin.

Mutta palatakseni kesäkuiseen Kuolemajärven retkeemme. Siitä olisi paljonkin kerrottavaa Reimanin Aarnen venäläisestä vatupassista alkaen. Taidan kuitenkin säästää enemmät jutut Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon, joka kokoontuu 31. elokuuta Karjalatalossa nimenomaan kertomaan kesän retkistä Kuolemajärvelle ja katselemaan niiltä kertyneitä kuvia.

Meidän matkallemme Lontoosta asti mukaan tullut Pirkko O´Meara kirjoittaa uudessa Kuolemajärveläinen-lehdessä koskettavasti tuntemuksistaan mummonsa mailla. Hänkin muuten löysi meidät netin kautta. Hän sanoo kirjoituksessaan tulevansa mukaan toistekin ja lupaa myös, että seuraavaan kertaan mennessä hän opettelee niiden laulujen sanat, joita matkallamme laulettiin.Meidän sukua ei nimittäin pidättele mikään laulamasta, kun matkalla ollaan.

Jotta Pirkon olisi Lontoossa helpompi niitä lauluja opetella, minulla on ehdotus Pirhosen Sepolle, joka ansiokkaasti pitää yllä Kuolemajärven nettisivuja :
Kootaan sinne yhteinen lauluvihko sellaisista lauluista, joita Kuolemajärvellä oli tapana laulaa ja joita muistamme tarinailloissa lauletun ja mummojemme hyräilleen, lähtien vaikka rovasti Gummeruksen rippikoululaisille opettamista virsistä nuorison nurkkatanssien rekilauluihin. Itsekin lupaan etsiä muun muassa sen morsiamen itketyslaulun, jonka mummoni lauloi nauhalle kertoessaan omista häistään ja jonka olen osana opinnäytettäni tallettanut Kansanrunousarkistoon. Samoin saatte Kuolemajärvi-nettisivulla sanat siihen sukumme perinnelauluun, jota bussissa lauloimme, eli Jos mie saisin jouten olla. Mummo tosin aikanaan tuhahti, että se nyt on sellane renkutus.

Sain Kansanrunousarkistosta myös tiedon, että sieltä löytyy Kuolemajärvellä muistiin merkittyjä riimillisiä kansanlauluja peräti 214 kappaletta. Suurin yksittäinen kerääjä on ollut opettaja Hilma Lattu, joka on tallettanut yli 100 laulua, muita ahkeria kerääjiä ovat olleet Ulla Mannonen, Jooseppi Sirkiä sekä Nelma Strömberg. Ei meidän ainakaan heti tarvitse painattaa laulukirjaa. Netistä jokainen voi tulostaa tarvitsemansa laulumonisteen, kun on edessä Kannaksen matkalle lähtö, sukujuhla tai muu perinnetilaisuus. Eikä sitten muuta kuin laulu raikamaan.

Tuo alussa siteeraamani Kevät Karjalassa laulu päättyykin kuvaavasti seuraavaan säkeistöön:

"Laps Karjalan laula ja soita, vaikka muuta ei olisikaan,
nää lahjat on sulla, siis koita tuoda mieltämme kirkastamaan.
Laulellen riemuiten kulje, se elämään sisällön luo.
Joskus kun silmäni suljen, nää sävelet mieleeni tuo."