Hyvät Kuolemajärvi-juhlan osanottajat
Tervetuloa juhlaan!

Pyyntö tulla lausumaan tervehdyssanat tähän juhlaan pani minut päivittämään omaakin suhdettani karjalaisuuteen ja miettimään hiukan lisää omia juuriani.
Tein sen hyvin maanläheisesti sukeltamalla vanhan omakotitalomme kellariin. Siellä kaivoin esiin suuren pahvilaatikon, joka sisältää lähes 20 vuotta sitten edesmenneen Siiri-äitini jäämistöstä tärkeimpiä papereita ja minulle rakkaimpia pieniä tavaroita, jotka olen halunnut säilyttää.

Edustan iältäni sitä sukupolvea, joka on syntynyt siirtokarjalaisten ja kantaväestön kohtaamisen hedelmänä. Äitini, kuolemajärveläinen evakkotyttö Siiri avioitui perihämäläisen Reino-isäni kanssa pian sodan jälkeen.
Ja heidän asuinpaikkansa saattoi hyvin olla niillä seuduilla, mistä on lähtöisin karjalaisen evakon sutkaus, jonka hän virkkoi matkustaessaan linja-autossa Hämeessä:
”Sano sie kuski, mihi sie näitä mykkiä oikee kuletat.”
(lainaus Heimo Rumpunen, Karjalainen).
Siinä kohtasi kahden heimon erilainen matkustuskulttuuri.

Erja Tikka kysyi vuosi sitten tässä samassa tilaisuudessa ja samassa ominaisuudessa kuin minä nyt:
”Minkälainen on seuraavan ja erityisesti sitä seuraavan polven Karjala, kun kosketus evakkojen kokemuksiin ja menetettyyn alueeseen ei väistämättä enää ole yhtä läheinen.” Hän arveli, että heille se on ehkä enemmänkin tietoisuutta karjalaisista juurista, vilkasta luonteenlaatua, kulttuuriperintöä, piirakkareseptejä - ja toivottavasti mahdollisimman monen kohdalla myös itse koettua tunnetta Karjalan maisemissa kivijalkojen äärellä.

Suurin piirtein näin se on - omalta kohdaltani voin yhtyä tähän.
Äidin ja suvun kertomat evakkomatkojen hurjat tilanteet ja sydäntä särkevät tunnelmat kodin jättämisestä ovat taltioituneet jonnekin sielun sopukoihin, vaikka tapahtumien monet yksityiskohdat valitettavasti ovatkin menneet vanhempien sukulaisten mukana maan rakoon.
Sielun sopukoissa pysyy myös vahvat tunnelmat kotikylämatkoilta vuosien varrella. Päällimmäisenä muistikuvissani on viimekesäinen Huumola-matka, kun jo iäkkäiden sukulaistätien (Auran ja Liljan) opastamana tutkimme heidän ja äitini synnyinkodin pihapiirin paikkaa ja nautimme kuohuviiniä ”maitohuoneessa”. Vetovoima siihen maaperään tuntuu selittämättömän voimakkaalta.

Mutta mitä sitten löysin siitä ruskeasta pahvilaatikosta?
Muun muassa Isoisäni lähes 100 vuotta sitten mummini sormeen pujottaman vanhan kihlasormuksen, äitini lottamerkkejä, karjalaisia perinneruokareseptejä, paksun kirjekuoren, johon oli kerätty lehtileikkeinä, aforismeja, runoja ja elämänviisautta, sekä tuhdin mapillisen erilaisia käsityöohjeita.

Siinä se oli! Tajusin sillä hetkellä, että vahvinta karjalaisperintöä itselleni on koko lähisuvussa vahvana läsnä oleva käsillä tekemisen taito. Taito tuli mukana, vaikka lähes kaikki omaisuus jäi sinne. Käsillä tekemisen taito on kautta aikojen ollut ihmiskunnan hengissä selviytymisen perustoja. Perinteisesti se on ollut myös yksi karjalaisen morsiamen laadun mittatikku. Olisinpa minäkin tainnut olla vanhan perinteen mukaan haluttu miniäkokelas entisaikaisilla karjalaisilla naimamarkkinoilla.

Vaikka monet perinnetavat ovat omassa perheessäni kuten varmaan monilla muillakin jääneet pois käytöstä, eivätkä ne välttämättä aina toimisikaan nyky-ympäristössä, niin perinteisiä kädentaitoja on haluttaessa helpompi ylläpitää.

Ruoanlaittoon ja käsitöihin liittyvät taidot näyttävät tällä hetkellä olevan kokemassa arvon nousua ja saamassa uutta kiinnostavuutta. Harrastajia on paljon, mikä näkyy mm. nettisivuja selatessa. Sillä rintamalla tämä Turun kaupunki toimii suorastaan edelläkävijänä, sillä täkäläisten tekstiiliopettajien perustama käsityön virtuaalikoulu nimeltään KÄSPAIKKA (www.kaspaikka.fi) levittää käsityöosaamisen ilosanomaa verkossa. Kun taidon perusta on hallussa, sen avulla voi sitten toteuttaa mitä moninaisimpia tuotoksia, moderneja tai perinteisiä.

Yksi Karjalan Liiton ajankohtaisista teemoista on Evakot karelianismin uudistajina. Heidän mukanaan karjalaisuus aikanaan sananmukaisesti vyöryi yli koko Suomen ja jätti tuskin ketään kylmäksi. Eikä se aina ollut ollenkaan kivutonta. Me evakoiden ensimmäinen jälkipolvi olemme saaneet elää paljon seesteisemmissä oloissa ja sama jatkuu seuraavankin sukupolven kohdalla. Heille on pienestä pitäen ollut tarjolla loputon virikkeiden virta. Meidän haasteemme on, miten saada pidettyä karjalaiset perinteet riittävän kiinnostavina tässä valtavassa virikeviidakossa, jossa joka hetki käydään kovaa kilpailua siitä, mihin itse kukin yksilö aikaansa käyttää.

Me karjalaisjuuriset kädentaidon osaajat voimme ainakin innostaa lähipiirimme nuoria perinteiden jatkajiksi ja modernisoijiksi ajan henkeen opettamalla heille omia taitojamme. Esimerkiksi nuorta morsianta voimme innostaa ja opastaa valmistamaan itselleen vaikka vain yhden ”kapion”, kauniin perinteisen käspaikan karjalaisen mummin muistoksi tai opettaa nuorisoa niin että he edes suuremmissa käänteissä osaisivat leipoa aitoja karjalanpiirakoita. Kerran vuodessa voisi järjestää karjalaiset koko perheen perinneruokapidot, joihin yhdessä valmistetaan tarjottavat. Porukassa puuhaillessa voimme kertoilla nuoremmille, keneltä itse olemme taidon oppinut, millaisiin tilanteisiin valmisteilla olevia ruokia tehtiin tai millaisissa yhteyksissä käsityötaidon tuotteita käytettiin jne.

Toivon, että oma – sitaateissa sanottuna (sillä mehän emme anna tukanvärin hämätä) - nuorempi sukupolvi ei unohtaisi opettaa osaamiaan perinnetaitoja lapsilleen. Perinne elää ja siirtyy tekemisessä ja taidot kehittyvät tekemällä. Itse nautin suuresti, kun pojan perheen kymmenvuotiaat vunukat odottavat milloin taas pidetään tyttöjen yhteinen leivontapäivä mummin kanssa ja he saavat omin pikku sormin rypyttää piirakoita ja täyttää vatruskoita. Seuraavana on kuulemma tilauksessa rotinarinkeli –mitä se sitten heidän mielikuvituksessaan etukäteen ajatellen onkaan. Siinä taas saa mummi selittää monenlaisia elämän totuuksia pikku leipureille. Ja miellyttävän leppoisassa työn touhussa tietotaito karttuu ja perinne siirtyy.

Näillä ajatuksilla minä haastan jokaisen evakon lapsen tutkailemaan, miten on omalla kohdallaan toteuttanut karjalaisen perinteen välittämistä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Ja voisiko sitä tehdä kenties vielä hiukan enemmän. Itse en ainakaan halua olla se heikko lenkki, joka päästää perinteen ketjun kokonaan katkeamaan. Kukin tekee se omalla yksilöllisellä tavallaan.

Karjalainen perinne elää vahvasti tässä Kuolemajärvi-juhlassa, johon esittämieni ajatusten myötä haluan toivottaa teidät sydämellisesti tervetulleeksi.

Niin – ja siinä äitini elämänviisauksien kirjekuoressa päällimmäisenä oli runo nimeltä ONNI ON SAADUSSA ELÄMÄNOSASSA (julkaistu Forssan Lehdessä vuodenvaihteessa 1984-85, kirjoittanut Risto Ahti).
Meillä on karjalaisuuteen pohjaava elämänosa.
Otetaan siitä onni irti tänäänkin.

Nautitaan ohjelmasta ja yhdessäolosta karjalaisessa hengessä!

Tervetuloa!!!

Arvoisat juhlavieraat, hyvät kuolemajäveläiset, heimoveljet ja sisaret!

Kuluvan vuosikymmenen kuluessa ovat monet Karjalan Liiton jäsenyhdistykset viettäneet toimintansa vuosijuhlia ja kerranneet mennyttä, joka palauttaa mieliin monenlaisia muistoja. Kun puhuimme tästä Kuolemajärven pitäjäjuhlan puheenaiheesta, niin sovimme, että kertoisin Karjalan Liitosta.
Mutta ensin vähän omasta karjalaistaustastani. Olen syntynyt Laatokan Karjalassa Hiitolan pitäjässä, missä vanhemmillani oli maatila Kokkolanjoen rannalla. Ollessani muistamattoman ikäinen, vanhempani myivät tilan ja ostivat uuden Kurkijoelta, mistä ensimmäiset lapsuuden muistoni ovat, joten kotipaikkanani pidän Kurkijokea.
Talvisodan seurauksena jouduimme lähtemään evakkoon. Isä oli rintamalla, äiti ja
mummoni rupesivat kokoamaan evakkokuormaa. Olin 6-vuotias ja veljeni 3-vuotias. Meidät uskottiin naapurin emännän hoivissa evakkomatkalle. Jouduimme Viitasaarelle, jossa paikallisen metsäyhtiön piirimies otti meidät hoiviinsa kun meillä pojilla ei ollut omaisia mukana.. Aselevon sitten tultua myös muu perhe saatiin jollain ihmeen tavalla kokoon.
Kun sitten jatkosodassa suomalaiset olivat vallanneet takasin menetetyt alueet,
muutimme mekin takasin Kurkijoelle, mistä taas tuli uusi lähtö v. -44. Tällä kertaa Ilmajoelle ja edelleen Loimaalle, jonka talousalueelle meidät kurkijokelaiset sijoitettiin ja mistä vanhempani ostivat maapalan, rakensivat rakennukset ja alkoivat viljellä maata.
Nyt olen asunut vuodesta -61 lähtien Liedossa, jossa odottelen yhä pääsyä takasin kotiseudulle Kurkijoelle. Olen ollut mukana karjalaisten erilaisissa luottamustehtävissä paikallisessa karjalaseurassa, pitäjäsäätiössä, V-S piirissä ja Karjalan Liitossa.
Kun yhdistysten ja pitäjien juhlissa muistellaan useimmiten omaan seuraan tai pitäjään liittyviä asioita on ehkä kiintoisaa kerrata myös keskusjärjestömme, Karjalan Liiton tapahtumia. Ne ovat monelle Teistä tuttuja, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisia.

Karjalan Liiton perustava kokous pidettiin huhtikuussa 1940.
Tätä ennen oli kuitenkin tapahtunut paljon. Talvisota oli alkanut 30.11.39 ja sen seuraukset kohdistuivat voimakkaimmin juuri Karjalaan. Jo alkusyksyllä -39 oli perustettu kriisitilannetta varten kansanhuoltolautakuntia, mutta heti alkuun oli tullut selväksi, etteivät ne pystyisi selviytymään saamastaan tehtävästä.
Tämän seurauksena ryhdyttiin suunnittelemaan siirtoväen huoltoa varten uutta organisaatiota. Syntyi nopeasti ehdotus Siirtoväen Huollon Keskuksesta. Tämäkään
ei vielä ollut tarpeeksi tehokas vallitsevassa vaikeassa tilanteessa ja niin kutsuttiin koolle jo aikaisemmin perustettu Karjalan Kannaksen Kuntien Edustajisto pohtimaan tilannetta tammikuussa -40. Edustajisto ehdotti asetettavaksi komitean, joka selvittäisi avun tarpeen. Tällöin lähtökohtana oli, että sodan päätyttyä ja väestön palattua kotikonnuilleen on valtiovallan velvollisuus korvata sodan aiheuttamat menetykset.

Talvisodan päättyminen muutti kuitenkin kaiken ja tilanne oli taas aivan uusi.
Nyt ei riittänyt enää Karjalan Kannaksen Kuntien Edustajien voima vaan tämän kannakselaisparlamentin oli laajennettava toimintansa käsittämään koko pakkoluovutettua Karjalaa. Esitettiin perustettavaksi laaja, kaikkia kansalaispiirejä edustava karjalainen keskusjärjestö, joka ottaisi tehtäväkseen koko luovutetun alueen väestön etujen ajamisen. Aikaa oli vähän. Kokoustiloiksi saatiin Helsingin kaupungin valtuustosali kahdeksi päiväksi huhtikuussa 1940. Jos oli huoli tavoittaisiko kokouskutsu kaikki kansalaispiirit, niin huoli oli aiheeton. Paikalla oli sellainen tungos, ettei enää ollut epäilyjä kutsujen perillemenosta. Edustettuina oli mm. 47 kuntaa ja eri yhteisöjen ja yhdistysten edustajia yhteensä 400. Ketään ei perustavassa kokouksessa syrjitty. Kun äänestyslippuja oli jaettu yli 150, päätettiin antaa kaikille lopuille puheoikeus ilman äänioikeutta. Tämä rajaus oli kuitenkin turha, sillä kaikki asiat hyväksyttiin lopulta yksimielisesti. PÄÄTETTIIN PERUSTAA YHTEINEN LIITTO.

Mikä sitten lapselle nimeksi? Järjestelytoimikunta ehdotti Karjalan Maakuntaliittoa, mutta nimi ei saanut jakamatonta kannatusta. Keskustelun jälkeen päätettiin ehdottaa liitolle nimeksi KARJALAN LIITTO.

Mietittävää oli paljon. Keitä Liitto edustaisi? Siirtokarjalaisia vai kaikkia karjalaisia. Mitkä yhteisöt kelpuutettaisiin Liiton päätösvaltaa käyttämään?
Pelättiin näet Liitosta muodostuvan poliittisten puolueiden ja erinimisten ja
-väristen järjestöjen temmellyskenttä. Pohdittavaa riitti.

Järjestelytoimikunta oli tehnyt sääntöehdotuksen, joka piti varsin hyvin pintansa.
Esikuvana oli käytetty Maalaiskuntien Liiton vastaavaa.

Liiton tarkoitus määriteltiin sellaiseksi, että se ylläpitää yhteyttä karjalaisten yhdyskuntien ja vapaiden järjestöjen kesken, tekee tunnetuksi karjalaisten asiaa, tukee heidän omatoimisuuttaan ja tekee työtä alueluovutusten kautta menetettyjen seutujen väestön elinolojen parantamiseksi. Varsin yksiselitteiseksi tuli toiminta siirtokarjalaisten taloudellisten elinolojen parantamiseksi.

Myös edustuksellisuudesta käytiin kova vääntö. Kun alueita ja erilaisia intressiryhmiä oli runsaasti, tunsi aina joku jääneensä vaille edustusta. Johtoon oli halukkaita paljon esitettyä enemmän. Järjestelytoimikunta oli pyrkinyt mahdollisuuksiensa mukaan ottamaan huomioon niin alueelliset, aatteelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset intressit. Näin jälkeenpäin arvioiden tuntuvat valinnat onnistuneen kohtuullisen hyvin. Jo alusta alkaen varmistettiin maan poliittisen johdon tuki Liitolle. Johtoon valittiin kolmen suurimmen puolueen edustajat.

Tämä kokous kesti kaksi päivää. Oli perustettu suuri karjalainen edunvalvontayhdistys ja saatu sille toimintakykyinen johto.
Myös valtiovalta huomioi yhdistyksen. Tasavallan presidentti kutsui kokousedustajat presidentin linnaan ja toi julki arvonantonsa karjalaisia kohtaan.
Näin saatiin korkean tahon tunnustus, että Karjalan Liitto on kaikkien karjalaisten edustaja. Hän sanoi myös uskovansa, että menetykset korvataan yhteisvoimin.
Edessä oli valtava työmäärä. Oli siirtoväen asuttaminen. Oli omaisuuden korvauskysymys. Työoloja tuli järjestää. Yksityiset yritykset olivat puilla paljailla.
Kuntien ja seurakuntien toiminta oli lamassa. Palkat ja eläkkeet olivat rästissä.
Ja niin edelleen ja niin edelleen - loppumattomiin.
Valta Liitossa oli keskitetty sen hallitukselle. Sen jäsenet asuivat eri puolilla Suomea, joten ihan käytännön kannalta oli asioiden hoito hankalaa, Siksi hallitus jo ensi kokouksessa siirsi vallankäytön työvaliokuntaan valituille, jotka kaikki asuivat Helsingissä ja olivat kansanedustajia puheenjohtajaa lukuun ottamatta.
Siirtolaisille oli annettu vahva usko siihen, että kaikki järjestyisi ja heidän taloudelliset menetyksensä korvattaisiin. Mutta vain pari viikkoa presidentin karjalaiselle pitämän myönteisen puheenvuoron jälkeen pääministeri käytti puheenvuoron, jossa hän totesi, ettei siirtolaisilla ollut mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään valtiolta tai muulta kansanosalta. Vaikka tämä lausunto jälkikäteen selitettiin lapsukseksi, oli karjalaisten luottamus pääministeriin mennyt.

Hallituksen pika-asutuslain ja korvauslain käsittely kesti kolmisen kuukautta ja
tänä aikana kaikille karjalaisille tuli selväksi yhtenäisen ja vahvan edunvalvonta-ryhmän merkitys. Vähemmistönä eduskunnassa olleet karjalaiset eivät kuitenkaan saaneet muutettua hallituksen karjalaisille epäedullista esitystä, vaan joutuivat antamaan lausunnon, jossa ilmoittivat tulevansa jokaisessa tilaisuudessa ponnistelemaan oikeutuksensa puolesta. Menetykset karjalaisille olivat niin raskaat ja niin epäoikeudenmukaiset, että puolentoista vuosikymmenen kuluttua eduskunta tunnusti tapahtuneen epäoikeudenmukaisuuden ja hyväksyi ns. lisäkorvauslain, joka korjasi suurimmat epäoikeudenmukaisuudet.

Samanaikaisesti kun Karjalan Liittoa perustettiin, perustettiin myös paikallisia karjalaseuroja. Oli myös jo olevia Karjalaisia yhteisöjä, jotka olivat olleet perustamassa Karjalan Liittoa. Pidettiin luonnollisena, että perustettavat seurat liittyvät jäseniksi Liittoon. Ongelmana oli, mikä olisi uusien seurojen asema Liiton organisaatiossa. Seuroja perustettiin paljon ja Liitossa pelättiin, että valta Liitossa siirtyy pois varsinaisilta perustajajäseniltä kunnilta, seurakunnilta ja keskusjärjestöiltä. Jos ei tehtäisi uutta organisaatiota, saattaisivat perustetut yhdistykset tehdä itselleen uuden organisaation, josta tulisi Liitolle kilpailija ja siihen ei ollut varaa. Niinpä kutsuttiin yhdistykset neuvonpitoon ja päädyttiin yksimielisesti tulokseen, että parhaiten asiat voidaan hoitaa Karjalan Liiton välityksellä. Liitossa autettiinkin uusien yhdistysten perustamista laatimalla mallisääntöjä ja auttamalla muutenkin.
Ideana oli, että perustettu karjalaseura on yleisjärjestö, joka omalla paikkakunnalla tekee tunnetuksi karjalasten asiaa, järjestämällä tilaisuuksia ja esityksiä. Liitto hoitaa asioita valtakunnallisella tasolla. Näin oli luotu perustat yhdistyksille Karjalan Liitossa.
Sitten tuli kysymys karjalaisten kuntien ja seurakuntien lakkauttamisesta. Mieliä askarrutti niiden hallussa olevat varat. Luovutettaisiinko ne valtiolle. Karjalaisten johtomiesten mielestä nämä varat hyödyntäisivät siirtoväkeä paremmin Karjalan Liiton kuin valtion hoidossa. Eikä paljon aikailtu. Helmikuun viimeisenä päivänä 1941 päätettiin perustaa Karjalan Säätiö, johon oli tarkoitus koota kaikkien karjalassa toimineiden rahastojen, järjestöjen ja yhteisöjen varallisuus. Käytiin lukuisia neuvotteluja ja tehtiin paljon työtä asian eteen. Tulokset jäivät kuitenkin varsin laihoiksi. Lopulta vain eteläkarjalaiset suojeluskunnat ja Lotta-Svärd yhdistykset lahjoittivat varansa Karjalan Säätiölle. Yhden suuren säätiön tilalle aloitettiin perustaa pitäjäsäätiöitä. Haluttiin pitää varojen hallinta omissa käsissä.
Pitäjäsäätiöt liittyivät jäseniksi Karjalan Liittoon. Tällainen pitäjäsäätiö on myös Kuolemajärvi-säätiö.

Sitten taas tapahtui.
Alkoi jatkosota. Menetetyt alueet valloitettiin ja karjalaisten suuri joukko palasi kotikonnuilleen ja ryhtyi kunnostamaan paikkoja ja aloittamaan toivorikkaana uutta elämistä.
Karjalan Liittoa ei kuitenkaan lopetettu. Karjalaisseurojen toiminta pääosin hiipui,
vaikka niitä yritettiin saada toimimaan, mutta silloisissa oloissa karjalaisilla oli paljon muutakin ajateltavaa ja tehtävää kuin yhdistystoiminta.
Tätä ilon aikaa ei kestänyt kuitenkaan pitkään.
Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen kesällä -44 ja ankara välirauhan sopimus allekirjoitettiin syyskuun 19. päivänä samana vuonna.
Karjalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja kotiseutunsa toistamiseen.
Tilanne oli valtakunnassa vaikea. Taloudellinen tilanne oli pahempi kuin talvisodan päätyttyä. Maailman suurimmat sotakorvaukset rasittivat sodan köyhdyttämää maata ja karjalaisille oli ryhdyttävä korvaamaan heidän menetyksiään.
Tällaisessa tilanteessa oli Karjalan Liiton toiminta suuriarvoista. Ehkä suurimmaksi saavutukseksi voidaan katsoa toisen korvauslain obligaatioiden saaminen indeksisidonnaisuuteen. Korvauksistahan maksettiin rahana vain 20.000 markkaa ja loput annettiin ns. kultareunaisina obligaatioina tai hallintoyhteisön osuuksina. Korvaukset maksettiin 500.000 markkaan asti täysimääräisinä, minkä jälkeen se aleni asteittain. Suurin korvaus oli 3 milj.mk.
Karjalaiset eivät saaneet täyttä korvausta menetyksistään, vaikka niin on vieläkin
ja viimeksi viime kesäkuussa ulkoministerin suulla alueemme valtalehdessä olleessa lausunnossa annettu ymmärtää. Suora siteeraus lehdestä on: Suomen valtiohan on jo antanut näille henkilöllöille täyden korvauksen menetetystä omaisuudesta. Olisi loogista, että he palauttaisivat nämä korvaukset jos rupeavat käymään oikeutta Karjalaan jääneestä omaisuudestaan. Tätä he eivät kuitenkaan tee, ulkoministeri sanoi moskovalaisen radioaseman haastattelussa.

Olen edellä tuonut esille paljon Karjalan Liiton toimintaa korvauskysymyksissä, koska ne olivat karjalaisille elintärkeitä ja Karjalan Liiton merkitys on ollut silloisissa oloissa ratkaiseva.

Sotien loputtua Karjalan Liiton asema on muuttunut taloudellisesta ja hallinnollisesta edunvalvonnasta karjalaisen kulttuurin vaalimiseen.
Toiminnanjohtajan mukaan tämän päivän Karjalan Liitto on profiloitunut valtakunnalliseksi kulttuurijärjestöksi. On siirrytty selkeästi erilaisten henkisten ja fyysistenkin harrastusten pariin. Liiton toimesta suoritettiin kartoitus, jonka perustellusti voisi olla vaikkapa karjalaisten toiminta-ajatus: Karjalaisuuden säilyttäminen uusissa oloissa, henkisten ja käytännöllisten harrastusten elvyttäminen, totuudenmukaisen tiedon jakaminen sekä virkistyksen ja ajanvietteen tarjoaminen.
Tällaista toimintaa varten Karjalan Liitto on perustanut erilaisia toimikuntia, joissa on mukana kunkin alan asiantuntijoita jäsenistön keskuudesta. Kun karjalaisia ja heidän jälkeläisiään on kaikilla ammatinaloilla, niin asiantuntemusta myös löytyy.
Näissä toimikunnissa tehdään valtavasti talkootyötä karjalaisuuden hyväksi.
On kuitenkin muistettava, että suurin ja merkityksellisin työ tehdään täällä maakunnissa erilaisissa karjalaisyhdistyksissä. Yhteydet yhdistystasolta keskus-järjestöön kulkevat mutkattomasti ja toimikunnat selvittelevät ja työstävät saamiaan ehdotuksia. Koko ajan kehitystyö on käynnissä. Kehitysseminaareja pidetään säännöllisesti sekä Helsingissä että maakunnissa resurssien puitteissa.
Merkittävä työtä tekee jokaisessa karjalaispiirissä olevan aluevastaava, joka osallistuu oman piirinsä toiminnan suunnitteluun, koulutukseen ja avustaa piirin seuroja.

Edellä mainittuja toimikuntia ovat mm. hengellinen toimikunta, joka järjestää
hengelliset päivät ja hiljentymisviikon Ylläksellä sekä ajaa siviilihautausmaiden suojeluun liittyviä asioita. Säätiötoimikunta pitää karjalaiselle säätiöille vuosittain
koulutustilaisuuden ja pitäjätoimikunta kokoaa pitäjäyhdistykset . Liiton toimesta ylläpidetään sukuseuratoimintaa, vaalitaan ruoka- ja käsityöperinnettä sekä kansanmusiikkitoimintaa. Vuosittain kisaillaan Liiton mestaruuksista hiihdossa, maastojuoksussa, suunnistuksessa, juostaan Karjalan maraton ja kuntoillaan
Evakkorallin merkeissä. Karjalan Liitto tekee kulttuurimatkoja, Karjalainen Näyttämö toimii jne jne. Merkittävin ja näkyvin vuosittainen tapahtuma ovat Karjalaiset kesäjuhlat, joita pidetään eri puolilla Suomea. Ne kokoavat tuhansia karjalaisia yhteen. Viime kesänä juhlat olivat Haminassa.
Erilaisia tapahtumia on vuosittain n.100.

Jotta voitaisiin toimia on oltava toimitilat. Sellaiseksi perustettiin Kiinteistö Oy
Karjalainen Heimotalo, joka rakennutti v. -47 monien vaiheiden jälkeen nykyisen
Karjalatalon Helsingin Käpylään. Talo toimii meidän päämajanamme. Kun talo
maksoi lähes 10 milj.mk ja osakepääoma oli 3 milj. mk, niin oli keksittävä erilaisia
rahoitusmuotoja. Eräs keino oli pyytää avustusta siirtoväkeä sijoittaneilta kunnilta
1 mk /karjalaissyntyinen veronmaksaja. Täältä Turustakin maksettiin 6.747 mk.

Muutoinkin ovat talouskysymykset olleet Karjalan Liiton toiminnassa kovin keskeisiä. Jokainen yhdistystoiminnassa mukana ollut tietää. että toimintaa voidaan ylläpitää hyvin vain silloin kun talous on kunnossa. Varsinkin keskusjärjestöissä.
On löydettävä erilaisia tulonlähteitä.
Eräs tällainen oli 90-luvun puolivälissä pidetyt ns. Yllästalkoot, joilla kerättiin
rahaa Ylläsjärven Tunturihotelli Oy:n osakepääomaksi. Liitohan omisti Ylläksellä
tunturimajan, jonka laajennus aiheutti Liitolle suuren taloudellisen rasitteen.
Niin suuren, että Liitto joutui yhtiöittämään sen ja luopumaan omistuksestaan.
Liitto myi kaikki mainitun yhtiön osakkeet pois ja kun vielä myytiin myös Liiton omistamat Bomba-talon osakkeet, niin voitiin todeta Karjalan Liiton talous
saatetuksi tasapainoon pitkään piinanneesta ahdingosta.

Tulkoon tässä mainituksi vielä eräs mielenkiintoinen projekti, jonka Karjalan Liitto on toteuttanut.
Karjalan Liiton toimesta perustettiin v. 2001 Viipuri-keskus tehtävänään karjalaisen perinnekulttuurin vaaliminen ja yhteyksien luominen lähialueilla.
Se on järjestänyt kymmeniä kaksikielisiä tapahtumia ja tuonut esille suomalaista
ja karjalaista perinnekulttuuria sekä Viipurin merkitystä monikielisenä ja
-kulttuurisena kaupunkina. Se on antanut ja antaa Viipurin ja Karjalan kannaksen nykyelämää koskevia neuvoja suomalaisille yrittäjille ja eri alojen ammattilaisille sekä matkailijoille.
Hankkeissa on saada samanlainen keskus avatuksi Karjalan tasavallan alueelle Sortavalaan.

Karjalan Liiton jäseninä ovat 15 piirijärjestöä, 270 karjalaisseuraa, 60 sukuseuraa,
10 ulkomaista seuraa, 36 pitäjäseuraa, 30 säätiötä, 60 muuta seuraa, hengellinen-, sukuseura-, nais-, pitäjä-, säätiö-, tiedotus- ja urheilutoimikunta sekä lukuisia työryhmiä. Jäsenmäärä Karjalan Liitossa on n. 50.000.

Karjalaisten toimintaa ei voi sivuuttaa puuttumatta ns. Karjala-kysymykseen.
Luovutettujen alueiden palautus on ollut karjalaisten mielissä siitä lähtien kun kotiseutu oli pakko jättää. Varsinkin sotatoimien loppumisten jälkeiset vuodet
se oli kestopuheenaihe. Painostus Karjalan Liittoa ja sen johtoa kohtaan oli kovaa.
Lopulta Karjalan Liitto teki selväksi kantansa ja se oli, ettei se voi puuttua tähän asiaan, vaan tämä kuuluu maan hallitukselle eikä yksityiselle järjestölle.
Vaarana saattoi sodan jälkeen olla pelko koko keskusjärjestön lakkauttamisesta.
Tässä olivat vastakkain toisaalta reaalipolitiikka ja toisaalta jäsenistön suuren joukon vaatimukset, että Karjalan Liiton oli hoidettava palautusasia.

Pariisin v. -47 rauhankonferenssissa tehty sopimus murskasi karjalaisten toiveet ja kun vielä vuotta myöhemmin allekirjoitettu YYA-sopimus hyväksyttiin ilman, että siinäkään yhteydessä ei saatu minkäänlaista kompensaatiota rajojen tarkistuksesta olivat karjalaiset joutuneet suuresti pettymään toiveisiinsa.
Tämän jälkeen olot vakiintuivat, eikä enää ollut pelkoa siitä, että palautuskeskustelu vaarantaisi Karjalan Liittoa. Keskustelua jatkettiinkin omassa piirissä ja, kun Karjalan Liiton johdossa olevat henkilöt olivat mukana myös maamme politiikan johtotehtävissä, niin pidettiin yllä toiveita. Porkkalan palautus sytytti taas uuden toivonkipinän, mutta tämäkin toive sammutettiin.
Tämän jälkeen on Karjalan Liitolla ollut palautusasiassa lukuisia kertoja yhteyksiä maan korkeimpaan ulkopoliittiseen johtoon tuloksetta.
Karjalan Liitto on liittokokouksessaan viime vuonna hyväksynyt asiasta toimenpideohjelman. Sen mukaisesti Karjalan Liitto esittää, että maamme poliittinen johto avaisi neuvottelut Venäjän kanssa luovutetun alueen palauttamiseksi heti kun siihen on olemassa realistisia mahdollisuuksia.
Nyttemmin on kuulemani mukaan myös terminologiaa vaihdettu. Karjala-kysymys on muutettu Karjala-mahdollisuudeksi. Mitä se merkinneekään sen aika näyttää.
Tilanne on Venäjän sisäpolitiikassa ja erilaisten kansallisuusaatteiden uudelleen nousussa sellainen, että Moskova on tiukentanut suhtautumista ja heikentänyt liikkumavapautta kaikille uusille keskusteluyrityksille asiasta. Venäjän mukaan heillä ei ole olemassa Karjala-kysymystä. Tällaisessa tilanteessa Karjalan Liiton
mahdollisuudet ovat kovin vähäiset. Liitolla on puhevälit maamme ulkopoliittiseen johtoon kunnossa ja se voi pyrkiä painostamaan sitä tällaisten neuvottelujen aloittamiseen. Kun maiden välillä tehdään ns. lähialueyhteistyötä tuntuisi luontevalta ottaa näissä neuvotteluissa esille myös Karjala-kysymys. Nykyisellään
tuo lähialueyhteistyö tuntuu vastikkeettoman avun antamiselta yhdelle luonnon-varoistaan maailman rikkaimmalle valtiolle. Tästä vastiikkeelisuudestakin on olemassa erilaisia käsityksiä. Luulisi näissä neuvotteluissa olevan mahdollisuuksia. Toiminta tuntuu kuitenkin jatkuvan samanlaisena ainakin niin kauan kun nykyiset henkilöt ovat näistä asioista päättämässä. Tulee mieleen, että venäläiset ajattelevat vanhaa sanontaa: Lypsävää lehmää ei pidä tappaa.

Karjalan Liiton toiminta on ollut värikästä ja mielenkiintoista. Se on elänyt meidän karjalaisten kanssa reaaliajassa ja pyrkinyt toimenpiteillään luomaan meille kaikille
elämisen arvoista oloa vuosikymmenten ajan ja toivottavasti edelleenkin.
Karjalaisuus elää ja on voimissaan niin kauan kuin karjalaiset ja karjalaisseuroihin
kuuluvat antavat tukensa Karjalan Liitolle ja sen toimihenkilöille.

Ollen kuullut sanottavan, että oikein hyvää näissä karjalaisissa pitäjäjuhlissa on lyhyt juhlapuhe ja riittävän pitkä väliaika.
Kiitos kärsivällisestä kuuntelusta ja hyvää loppusyksyä Teille kaikille!

Päätössanat
Seppo Pirhonen

On aika kiittää. Kaikkia teitä, jotka tulitte juhlaamme, vaikka aika muuttuikin totutusta. Muutama oli käynyt oven takana elokuun toisena sunnuntaina vanhasta muistista. Kiitos myös kaikille ohjelmansuorittajille. Heitä oli helpompi saada mukaan, kuin kesäaikana, jolloin harrastuspiirit eivät kokoonnu lomien takia.

Ensi vuonna tavataan näissä merkeissä perinteiseen aikaan elokuussa täällä konserttisalissa. Suoritetaanpa koeäänestys siitä, kumpi aika on parempi (Tulos: valtaosa kannatti juhlan ajankohdaksi syyskuuta). Juhlan pito täällä ei ole kovin halpaa, mutta Turusta ei löydy vastaavaa tilaa. Juhlissa on osanottajia kahdenpuolen viidensadan. osallistujamäärä kestää vertailussa hyvin muihin pitäjäjuhliin nähden, kun vielä muistetaan, että kuolemajärvellä oli viimeisenä rauhan vuonna reilut 5000 asukasta.

Toivottavasti tapaamme ennen pitäjäjuhlaa. Sekä Helsingissä että Turussa toimivat vireät Kuolemajärvikerhot. Niiden ohjelmasta kerrotaan lehdissä ja tietysti myös Kuolemajärven kotisivuilla.

Kotisivuilla kannattaa piipahtaa silloin tällöin muutenkin, koska sieltä löytyvät ajankohtaiset uutiset tuoreeltaan. Toivottavasti tätä kautta myös yhä uudet kuolemajärveläispolvet löytävät kipinän kotiseutuharrastukselle. Toivon uutta aineistoa myös kylien esittelysivuille.

Kesäkuun 8.-10. päivinä tavataan Muurilan Kyrönnimessä Mikael Agricolan kuolinpaikalla. Ensi vuonna 9.huhtikuta on kulunut 450 vuotta siitä, kun Agricola kuoli tuolla paikalla palatessaan rauhanneuvotteluista. Juhlavuoden puitteissa on monia muitakin tärkeitä tapahtumia ja vireillä on erilaisia hankkeita alkaen koululaisista. Tavoitteenamme on saada aikaan käsikirjanen Kuolemajrvellä nykyisin asuville, jotta he saisivat tietää alueen historiasta ja suomalaisasutuksen vaiheista, vaikka omistajavaltiot ovat vaihtuneet ja rajat siirtyneet useita kertoja. Myös kansallispukuasiaa yritämme edistää.

Kaikki te, jotka olette kiinnostuneita lähtemään kesäkuussa juhlimaan, muistakaa laitta nimenne yläaulassa olevaan listaan, jotta saatte lisätietoa ajoissa. Juhlan ohjelma on parhaillaan työn alla. Ilmeisesti juhlassa on sekä suomalaista että venäläisvoimin toteutettuja aineksia sekä hengellistä että maallisempaa ohjelmaa.

Täällä juhlassa on ollut vieraana Kuolemajärven kirkkomaan leirialueen johtaja Sergei Slepov, jonka kanssa on juuri kirjoitettu uusi sopimus, jonka mukaan kuolemajärveläisillä on mahdollisuus vierailla kirkkomaalla. Sopimuksesta tiedotetaan myöhemmin tarkemmin.

Slepov kertoi, että leireille osallistui viime vuonna 1800 lasta. Vanhempien vierailupäivä on viikonloppuna ja erityisesti lauantai on ongelmallinen suomalaisvierailujen kannalta. Kuolemajärveläisten lisäksi kirkkomaalle pyrkii muita turisteja.

Ottakaa tuliaisiksi mukaanne lehtiä ja kirjoja. Uusimpia ovat Hatjalahden kyläkirja ja Pentti Loukosen opaskirja Kolkkalassa matkaaville. Uusia kirjahankkeita on vireillä ainakin muurilalaisilla. Seivästöläiset ovat ryhtyneet myös lehdentekijöiksi.

Kun on vähän kättä pitempää, on helpompi kertoa lapsille ja nuorille, naapureille ja tuttaville, kuinka kaunis oli kerran Karjala. Maat, vedet ja talot voidaan menettää, mutta muistoja ei. Siksi ne pitää kerätä talteen ja luovuttaa perintönä tuleville karjalaispolville.

Agricolan juhlavuoden teema on Oma kieli - oma mieli. Puhuttuna murre elää eli käytetään sitä. Juhlavuosi antaa mahdollisuuden esitellä kotipitäjää niin suomalaisille kuin venäläisille. Siinä mielessä 9. huhtikuuta voisi olla paitsi Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä, myös kuolemajärveläisten nimikkopäivä. Turvalista kotimatkaa!