Kuolemajärven kotisivut

Pitäjäjuhla 2009

Juhlapuhe

Tervehdyspuhe

   


Händel-kuoro Tamepreelta esitti ennakkoesityksenä Pekka Sarmannon Talvisota requiemin Debra Gomez-Tapion johdolla yhdessä Heikki Sarmannon yhtyeen kanssa


Pertti Sirkiä lahjoitti tekemänsä puheenjohtajan nuijan Kuolemajärvi-säätiölle.

Nuijan ottivat vastaan hallintoneuvoston puheenjohtaja Arvi Akkanen ja hallituksen puheenjohtaja Kalevi Kettinen.

Kavijonossa riitti väkeä.

Yläkerran lämpiössä.

Kolkkalaiset tapasivat.

Pirjo Vuoriluoto ja Tyyne Muurinen myyntipisteessä

VK Hietanen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia hänen elämäntyöstään kertovaan kirjan.

Asko Viholainen ja Paula Järveläinen myivät Askon uutta karjalanmurteista kirjaa.

Kahvion pöydät täyttyivät haastjista

Juhlapuhuja Pentti Kosonen puolisoineen ja pianisti Tuula Laitinen juttutuokiossa kutsuvieraiden kansa.



Pentti Kosonen Professori emeritus
Juhlapuhe 13.9.2009 Kuolemajärvi-juhlassa Turun konserttitalossa

"Himmetä ei muistot koskaan saa . . . "

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat kuolemajärveläi-set, hyvät juhlavieraat!

On jälleen kerran se juhlahetki, kun te kuolemajärveläiset ystävienne, tuttavienne ja muiden juhlavieraiden kanssa olette kokoontuneet viettämään jokavuotista Kuolemajärvisäätiön järjestämää Kuolemajärvi-juhlaa.

Nämä pitäjäjuhlat ovat erityisesti Karjalan heimolle eräänlainen pyhiinvaelluskohde. Sellainen tämä juhla oli varsinkin niinä aikoina, kun Karjalaan jääneille kotikunnaille ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä. Silloin tehtiin ikään kuin pyhiinvaellusmatka omaan pitäjäjuhlaan, jossa voitiin tavata sukulaisia ja menetetyn kotiseu-dun tuttavia.

Miten sydäntä lämmittävää olikaan päästä haastamaan heidän kans-saan asioista, joita vain siinä lähipiirissä tunnettiin. Voitiin yhdessä surra raskaita menetyksiä, mutta karjalaiseen tapaan yhdessä myös iloita elämän jatkumisesta uusissa, monesti vaikeissakin olosuhteis-sa. Usein nuo juttutuokiot päättyivät toteamukseen, että "Ihan tuli suu hyvän makuiseksi, kun sai sinun kanssasi haastaa."

Arvoisa juhlaväki.
Tervehdyspuheessaan Kuolemajärvisäätiön puheenjohtaja Kalevi Kettinen palautti mieliimme 70 vuotta sitten alkaneen Talvisodan. Hän kertoi myös, miten Kuolemajärvisäätiö tekee vuodesta toiseen arvokasta työtä oman pitäjänsä asukkaiden karjalaisen kulttuuripe-rinnön säilyttämisessä.

Säätiön työ ei ole ollut vain vanhan säilyttämistä, vaan se on ollut myös uuden luomista, alusta lähtien myös yhteydenpitoa ja paikallisen väestön kanssa rinnan elämisen opettelua.

On tunnettu tosiasia, että karjalaisväestön tulo uusille asuinsijoilleen saattoi aluksi aiheuttaa ristiriitaisiakin tunteita väestöryhmien kesken, mutta vuosien saatossa yhteisymmärrys kasvoi ja kanssakäyminen tuli luonnolliseksi ja itsestään selväksi yhdessä elämiseksi.

Karjalaisten ja paikkakuntalaisten nuorten väliset avioliitot vahvisti-vat tätä yhdessä elämistä, jossa kaukaisten geeniperintöjen sekoittuminen loi kaikin puolin entistä vahvempia uusia sukupolvia tähän maahan.

Tuon yhdessä elämisen oppiminen on tavallaan ollut myös molem-minpuolisen sivistystason mittari. Ne, jotka tajusivat kansaamme kohdanneen yhteisen suuren onnettomuuden ja joilla oli henkistä kykyä tajuta, että syyllisiä syntyneeseen tilanteeseen oli turha etsiä karjalaisesta väestöstä tai paikkakunnan väestöstä, olivat viisaita ja sivistyneitä ymmärryksen sillanrakentajia.

Kuolemajärvisäätiössä on ja on ollut alusta lähtien juuri tällaisia sil-lanrakentajia. Siksi toivotan Säätiölle jatkuvia menestyksellisiä toiminnan vuosia. Teidän työnne erityisesti karjalaisen kulttuurin säilyttäjänä ja uusille sukupolville siirtäjänä tulee aikanaan kantamaan hedelmää myös sen unelman toteuttamisessa, jonka tulen puheeni lopussa tuomaan esille.

Hyvät kuulijat.
Nyt ajattelin minäkin palata ajassa 70 vuotta taaksepäin, koska silloin alkaneilla tapahtumilla on ollut ratkaiseva merkitys koko isänmaamme kohtaloille

Tämän juhlan ajankohta antaa mielestäni myös luvan, jopa kehotuksen, muistella lähtökohtia ja joitakin niistä vaikeuksista, joiden kanssa erityisesti siirtoväki joutui ponnistelemaan ja jotka jo seit-semän vuosikymmenen ajan ovat olleet taustalla vaikuttamassa Suomen kansan kohtaloihin ja erityisesti Karjalan heimon elämään.

Nämä tapahtumat ovat saattaneet jäädä kansamme nuoremmilta sukupolvilta oikealla tavalla tiedostamatta. Siksi katson olevan tärkeää tuoda ne tässäkin lyhyesti esille sellaisina kuin ne ovat tapah-tuneet, jotta niihin liittyvät muistot eivät kokonaan himmenisi.

Suomessa elettiin 70 vuotta sitten hyvin vaikeaa aikaa. Silloinen suuri naapuri Neuvostoliitto, oli esittänyt Suomelle alueiden luovu-tusvaatimuksia luoteisen rajansa ja erityisesti Leningradin kaupungin turva-alueiksi.

Taustalla oli tietenkin meidän nykyisin hyvin tuntema ns. Molotov - Ribbentrop -sopimus, jossa Euroopan silloisten kahden totaalitääri-sen valtion diktaattoria, Hitler ja Stalin, olivat päättäneet omien val-

tioittensa alueiden suurentamisesta. Tuo sopimus tehtiin 23.8.1939 ja sen salainen lisäpöytäkirja sisälsi Saksan ja Neuvostoliiton välisen etupiirijaon niin, että mm. Baltian maat ja Suomi jäivät Neuvostolii-ton etupiiriin.
(Tässä sopii vain hiljaa toivoa, ettei Saksan ja Venäjän välinen talo-ussopimus kaasuputken upottamiseksi Suomenlahteen sisällä mi-tään salaista pöytäkirjaa.)

Vain viikko Molotov-Ribbentrop -sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 1.9.1939 Saksa lähti toteuttamaan alueensa laajentamista hyökkäämällä Puolaan. Stalinin puna-armeija yhtyi sotaan pari viikkoa myöhemmin "vapauttaakseen Puolan puolalaisista fasisteista", niin kuin propagandistinen termi kuului. Kahden suurvallan hyökkäyssodan tuloksena Puola jaettiin Neuvostoliiton ja Saksan kesken.

Seuraavaksi tuli Baltian maiden ja Suomen vuoro. Neuvostoliitto aloitti Baltian maiden miehityksen perustamalla sinne armeijansa tukikohtia syyskuussa 1939.

Suomea odotti samanlainen kohtalo. Neuvostoliitto kutsui Suomen poliittisiin neuvotteluihin Moskovaan lokakuun alussa. Noissa neu-votteluissa tuli selväksi, että Suomen tulisi suostua tiettyihin alueluovutuksiin ja tukikohtiin tai edessä olisivat sotatoimet Suomea vastaan. Näitä tietoja oli tullut kyllä jo aikaisemminkin, mutta niihin ei Suomessa oltu uskottu ja valmistautuminen tulevaan puolustau-tumiseen jäi nyt aivan viime tinkaan.

Kun Suomen poliittinen johto ei suostunut vaadittuihin alueluovutuksiin, hyökkäsi Neuvostoliitto provosoimiensa "Mainilan laukausten" jälkeen sotakoneistollaan Suomen rajojen ylitse 30. päivä marraskuuta 1939. Oli alkanut Talvisota, niin kuin me tuota Neuvostolii-ton aloittamaa sotaa kutsumme.

Mitä tuossa sodassa sitten tapahtuikaan! Syntyi niin sanottu "Talvisodan ihme". Tuossa todellisessa itsenäisyystaistelussa Suomen pieni kansa yhdistyi yhdeksi lujaksi voimaksi, joka alkuhämmennyksen jälkeen pystyi tekemään ylivoimaisen vastustajan koko maan valloittamiseen tähtäävät hankkeet tyhjiksi.

Ankarissa korpitaisteluissa yli kolmekymmenasteisen pakkasen avustuksella vihollisen mies- ja materiaaleiltaan lukumääräisesti moninkertaiset hyökkäysjoukot pysäytettiin ja usein myös tuhottiin. Suomussalmi, Summa, Raate ja Kollaanjoki ovat Talvisodan sankari-taistelujen tunnetuimpia paikkoja.

Edellä mainitsemani Summa on yksi Kuolemajärven pitäjän kylä. Karjalan kannaksen poikki rakennettu Suomen puolustuslinja, Man-nerheim-linjaksi kutsuttu, kulki Kuolemajärven pitäjässä noin kol-menkymmenen kilometrin matkan ja muodosti yhden strategisen kohdan juuri Summassa. Siksi siellä käytiin myös Talvisodan kovimpiin kuuluvat puolustustaistelut ja Kuolemajärven Summan nimi piirtyi näin lähtemättömästi Talvisodan historiaan.

Talvisota oli Neuvostoliitolle sotilaallinen katastrofi. Puna-armeija ei saavuttanut sille asetettuja tavoitteita. Suomea ei miehitetty ja isänmaamme itsenäisyys säilyi.

Talvisota oli Neuvostoliitolle myös poliittinen katastrofi. Kansainliitto, nykyistä YK:ta vastaava järjestö, erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään. Näin kansainvälinen järjestö selkeästi tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyssodan aloittajana.

Taistelut päättyivät Moskovassa maaliskuussa 1940 sovittuun rauhaan. Talvisodan rauha oli kuitenkin ankara. Koko Vanha Suomi eli Suomen Karjala oli pakosta luovutettava viholliselle, vaikka vain noin yhden kolmasosan siitä Neuvostoliitto hyökkäyssodalla oli pystynyt valloittamaan. Yli neljäsataatuhatta karjalaista joutui evakkotielle.

Kaupunkilaiset ja teollisuuden palveluksessa olleelle väestölle osoi-tettiin sijoituspaikkakunniksi yleensä kaupungit. Karjalaisesta siirtolaisväestöstä oli tuolloin lähes 60 % maanviljelijöitä tai maataloudesta toimeentulonsa saavia. Näille väestöryhmille sijoituspaikat pyrittiin osoittamaan maaseutuympäristöön, jossa heille piti antaa mahdollisuus harjoittaa entistä ammattiaan ja ansaita siten elatuksensa.

Heti Talvisodan jälkeen kesäkuussa 1940 saatettiinkin voimaan ns. pika-asutuslaki. Sen mukaisesti maata viljelleen siirtoväen asuttami-seen käytettiin ensisijaisesti valtion maata, sen jälkeen seurakuntien, kuntien, yhtiöiden ja muiden yhteisöjen omistamaa maata ja lopuksi myös yksityisten omistamaa maata.

Vain suhteellisen harvat karjalaiset ehtivät mukaan pika-asutuslain mukaiseen elämänsä järjestelyyn, sillä jo kesään 1941 mennessä Neuvostoliiton ja Saksan välit olivat kylmenneet niin, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyi sota. Kesäkuun 25 päivänä Neuvostoliitto puolestaan aloitti sodan Suomea vastaan tarkoituksena saattaa Talvisodassa kesken jäänyt Suomen valloitus nyt loppuun. Tämän ns. jatkosodan aloitus tapahtui suuntaamalla voimakkaat ilmapommi-tukset 18:an kaupunkikohteeseen Suomessa, mm. Turkuun.

Jatkosodan alussa Suomen joukot valloittivat nopeasti Talvisodassa Suomen Karjalassa menetetyt alueet ja onnistuivat myös idässä etenemääni kauas Syvärille, Äänislinnaan ja Karhumäkeen. Sotilas-strategisesti eteneminen Itä-Karjalaan luonnollisille vesistöjen mu-kaisille, helpommin puolustettaville linjoille oli perusteltua. Sen vuoksi sodan johto ei Suomen joukkoja vanhalle rajalle pysäyttänyt, vaikka siitä silloin syntyikin erimielisyyksiä. Karjalan kannaksella vanhaa rajalinjaa ei oikeastaan lainkaan ylitetty, vain joissakin kohdin vähäisesti oikaistiin parempien puolustusasemien saamiseksi.

Näihin asemiin myös rintamalinjat pysähtyivät ns. asemasotavaiheessa aina vuoden 1944 kesäkuuhun asti. Silloin 9.6. Neuvostolii-ton joukot aloittivat voimakkaat hyökkäykset suomalaisia joukkoja vastaan erityisesti Karjalan kannaksella.

Valtavan materiaaliylivoiman edessä suomalaiset joutuvat peräyty-mään. Kannaksella tapahtui vihollisen suoranainen läpimurto ja Vii-purikin menetettiin. Joukot saatiin kuitenkin koottua puolustukseen Tali-Ihantala-Vuoksi -linjalle, ja siihen myös maahan tunkeutujan hyökkäys hurjilla torjuntataisteluilla pysäytettiin.

Talvisodan Suomi taisteli täysin yksin. Ulkopuolinen apu oli vähäistä. Jatkosodan torjuntavoittojen saavuttamiseen tarpeellinen aseapu saatiin Saksasta. Uudet panssaritorjunta-aseet sekä taisteluosasto Kuhlmeyn syöksypommittajat olivat torjunnan onnistumisessa esi-merkiksi Tali-Ihantalassa omille joukoillemme suurena apuna.

Jatkosodan taistelujen tauottua syyskuussa 1944 tilanne oli sama kuin Talvisodan jälkeen. Rintamalinjat olivat pysähtyneet käytännöl-lisesti katsoen samoihin asemiin, vaikka Viipuri nyt menetettiinkin. Vain pienen osan, niin kuin Talvisodassakin, Karjalan kannaksesta ja Laatokan Karjalasta Neuvostoliitto oli pystynyt sotilaallisesti valtaa-maan.

Moskovassa tehdyn välirauhan ehdot, jotka sitten Pariisin rauhassa 1947 vahvistettiin, olivat jälleen erittäin kovat. Mm. koko Suomen Karjala, ns. Vanha Suomi, ja paljon muita alueita oli pakkoluovutet-tava Neuvostoliitolle. Lisäksi tulivat valtavat sotakorvaukset. Suo-men oli myös osoitettava valtiollisesta johdostaan ns. sotasyylliset sotaan, jonka Neuvostoliitto oli Suomen valloittamiseksi aloittanut.
Jatkosodan alussa vallattuun Suomen Karjalaan suurin osa karja-laisväestöstä oli palannut takaisin omille kotikonnuilleen jo syksyllä 1941. Tuhotut kodit oli rakennettu uudelleen ja nyt tuli eteen jälleen lähtö ja kaiken jättäminen vieraan haltuun. Yli neljäsataatuhatta karjalaista joutui taas evakkoon.

Sodan aikana maata oli luvattu myös perheellisille rintamamiehille, sotainvalideille ja sotaleskille sekä heidän perheilleen. Pika-asutuslaki ei tähän laajentuneeseen toimintaan enää soveltunut. Eduskunnassa hyväksyttiinkin jo toukokuussa 1945 uusi maanhan-kintalaki. Sen nojalla siirtoväki, sotainvalidit, sotalesket sekä perheelliset rintamamiehet olivat halutessaan oikeutettuja saamaan itselleen maata.

On paikallaan korostaa, ettei yksin siirtoväki vaan lisäksi myös hyvin suuri joukko muita suomalaisia tuli nyt maan saantiin oikeutetuksi, vaikka he eivät olisi olleet missään tekemisissä maanviljelyn kanssa eivätkä olleet aikaisemmin omistaneet maata. Tätä ei vieläkään ole yleisesti tiedostettu.

Toisenkin harhakäsityksen haluan tässä oikaista. Erityisesti siirtovä kohdalla kuulee monasti kerrottavan, että siirtoväki sai täältä sijoituspaikkakunniltaan maata. Lain sanonta "maan saantiin oikeutet-tu . . ." antaa helposti kuvan, että maa saatiin ilmaiseksi. Oikeampi ilmaisu on: siirtoväki sai ostaa täältä maata. Maasta nimittäin jokainen joutui maksamaan valtioneuvoston vahvistaman vuoden 1944 hintatason mukaisen "kohtuullisen käyvän hinnan".

Tiedämme, että hinta oli kohtuullinen, mutta niin olivat myös siirtoväen saamat korvaukset Karjalaan jääneestä ja menettämästään omaisuudesta. Tosiasia on, että karjalainen siirtoväki menetti käytännöllisesti katsoen kaikki esi-isiensä ja menneitten sukupolviensa työn tulokset. Mutta niin kuin "Veteraanin iltahuuto" -laulussa sano-taan: "...Ylväänä Karjalan heimo tuskansa kantanut on …", niin näin on myös tapahtunut.

Hyvä juhlayleisö. Vaikeuksien keskellä nousi karjalaisten mieliin alinomaa ajatus takaisin Karjalaan pääsemisestä. Se oli unelma, jo-hon aluksi vahvasti myös uskottiin. Tuo takaisin paluun unelma vain ei ole toteutunut. Monet ovat jo täysin menettäneet uskonsa Karja-lan palautumiseen ja toiset, jopa karjalaisetkin, eri syistä pelkäävät Karjalan mahdollista palauttamista. Näin erityisesti meidän van-hemman ikäluokan joukossa.


Olen kuullut karjalaisten ikäihmisten sanovan: "Minä en ainakaan sellaisiin oloihin lähde. Siellä on kaikki ihan mahdottomassa kunnos-sa. Täällä meidän on nyt hyvä olla."

Näinhän tosiasiat meidän useimpien ikäihmisten kohdalla ovatkin. Mutta ei kukaan ole pakottamassa ketään palaamaan siinäkään ti-lanteessa, että Karjala on jälleen Suomen ja Suomen lakien alainen.

Vanhusväestö, jonka voimat eivät enää riitä uuden elämän aloittamiseen rakkailla synnyinkunnailla, voisi rauhassa seurata nuoren polven työtä Karjalan jälleenrakentamiseksi. Innokkaita Karjalaan lähtijöitä riittäisi, sillä Karjala tarjoaisi nuorelle työikäiselle väestölle ainutlaatuisen mahdollisuuden elämän rakentamiseen ja vaurastu-miseen.

Venäjän johto on selittänyt, että meiltä anastettu Karjala on Venä-jälle edelleen kaikin puolin hyvin tärkeä alue. Selitystä on vaikea us-koa, koska koko pakkoluovutettu Karjala on vuosikymmenten saatossa päästetty vajoamaan yhä surkeampaan tilaan.

Sotilastukikohdat ja kolhoosit on sieltä käytännöllisesti katsoen kokonaan lopetettu. Viljavat pellot on jätetty oman onnensa nojaan metsittymään. Rakennukset hajoavat tai ne on tarkoituksellisesti hajotettu polttopuiksi tai poltettu paikoilleen. Väestö on nopeasti vähentynyt, ja alue on autioitumassa muutamia uusrikkaitten huvila-paikkoja lukuun ottamatta. Miten näin voi tapahtua, jos alue on venäläisille tärkeä?


Hyvät ystävät. Kuulun niihin suomalaisiin, jotka tosissaan toivovat, että Venäjän ja Suomen aitoja ystävyyssuhteita koetteleva Kar-jalakysymys otettaisiin maassamme reilusti keskustelun alle. Siihen ei valtiojohtomme eikä kansanedustajiemme rohkeus näytä kuiten-kaan riittävän. Suomalainen suoraselkäisyys on vielä kadoksissa suomettumisvuosien pelottelun seurauksena. On suorastaan jännittävää seurata, onko tilanne samanlainen nyt uusien ajankohtaisten Suomelle tärkeiden asioiden käsittelyssä, vai ovatko nuo Suomea koskettavat asiat vain ympäristökysymyksiä.

Arvoisa juhlayleisö. Nyt juuri tässä ajassa, 70 vuotta Talvisodan syttymisen jälkeen, saatamme olla suuren tapahtumamurroksen kohdalla. On mielenkiintoista odottaa, minkälaista viestiä tuleviin Talvisota-tapahtuman muistotilaisuuksiin suurvaltanaapurin taholta mahdollisesti välitetään.

Näiden ajatusten siivittämänä toivotan Teille kaikille vahvaa uskoa isänmaamme valoisaan tulevaisuuteen. Mahdottomaltakin näyttävä asia - unelma - voi olosuhteiden muuttuessa yht´äkkiä olla mahdollista. Me emme vain saa antaa uusien sukupolvien unohtaa meitä kohdanneita tapahtumia eikä niihin liittyviä muistoja, vaan ne on saatava jäämään myös nousevan nuorisomme tietoisuuteen kansamme elämään ratkaisevasti vaikuttaneina asioina.

Noiden muistojen säilyttämiseen ja sotiemme sankariveteraanien muistamiseen kehottavat myös meitä syvältä koskettavat "Veteraanin iltahuuto" laulun viimeiset säkeet: : "Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, muistakaa heille kallis ol´maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa!"



Tervehdyspuhe, hallituksen puheenjohtaja Kalevi Kettinen

Arvoisat kutsuvieraat, hyvät kuolemajärveläiset ja Kuolemajärven ystävät!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten tänä samana päivänä, silloin keskiviikkona, 13.9.1939 kuolemajärveläiset olivat lähteneet normaalisti aamulla syysaskareisiinsa. Linnoitustyötalkoolaiset tältä kesältä olivat jo poistuneet Mannerheimlinjalta. Oli syyskuinen arkipäivä. Lehdistä oli luettu ja uutisista kuultu joko suoraan tai naapurien kautta Euroopan levottomuuksista. Niistä oli kuitenkin puhuttu jo enemmän tai vähemmän muutaman vuoden ajan. Naapurimme ulkoministeri Molotov oli puheessaan elokuun lopulla vielä todennut, ettei Neuvostoliitto mitenkään uhannut Suomea. Tämä sanoma rauhoitti epäilevienkin mieliä. Kenelläkään ei ollut tiedossa, että Suomen ja erityisesti karjalaisten kohtalo oli jo silloin Saksan ja Neuvostoliiton salaisella Euroopan valtapiirien jakoa koskevalla Molotov-Ribbentropsopimiksella sinetöity. Uutiset kertoivat myös Puolan ja Tsekkoslovakian tapahtumista. Toinen maailmansota oli jo alkanut. Lokakuun 6. päivänä pahat aavistukset saivat lisäpontta, kun kuolemajärveläiset herätsivät siihen, että täysiin sotavarustuksiin pukeutuneita miehiä tultiin majoittamaan heidän koteihinsa. Normaali arki oli poissa. Neuvottelujen Neuvostoliiton kanssa katkettua 15.11. avattiin vielä koulut ja siirryttiin lähes normaaliin elämänrytmiin. Kuuluisat Mainilan laukaukset 26.11. olivat myös lähtölaukaus karjalaisten vieläkin jatkuvalle evakkotaipaleelle. Tosin useimpien perheiden osalta siihen tuli väliaikainen katko, kun jatkosodan alettua 1941 päästiin muuttamaan takaisin Kuolemajärvelle paikkaamaan talvisodan jälkiä siinä uskossa, ettei enää tarvitsisi lähteä. Tätä onnea ja monien osalta hävitettyjen kotien synnyttämää surua ja kärsimysta kesti kuitenkin vain kesäkuun alkupäiville vuonna 1944.Sen jälkeen ei enää paluuta ollut eikä sitä ole vieläkään näkyvissä!

Vuodesta 1949 lähtien ovat kuolemajärveläiset Turussa ja Turun ympäristössä kokoontuneet viettämään kesäjuhlaa, tapaamaan tuttuja, haastamaan menneestä ja tulevasta. Kohta kaksi sukupolvea on jo siirtynyt viimeisen rajan taakse ja tänäänkin tämän juhlan yleisössä on ani harvoja jos ketään , jolla olisi aikuisiän kokemuksia Kuolemajärven pelloilta ja pientareilta. Meitä paljasjalkaisia – Kuolemajärvellä syntyneitä sentään on vielä paljon, mutta monia meistäkin ikä jo alkaa painaa. Puoli ja neljäsosa, jos tätä sanontaa saa käyttää, kuolemajärveläisiä sen sijaan on ympäri maata ja eritoten Turun ja Helsingin seudulla runsaastikin. Entä sitten? Mitä näissä menneissä on tärkeää nykypolvelle. Kerron sen tässä omakohtaisiin kokemuksiini perustuen. Olen ollut ”viran puolesta” ollut vaalimassa kuolemajärveläistä perintöämme, joten minulla jos jollain pitäisi olla kaikki kunnossa. Mutta…Siitä huolimatta minua kaivelee tässä iässä jatkuvasti se, että en aikanaan aktiivivuosinani vanhempieni ja vanhojen sukulaisteni eläessä haastatellut heitä enempää ja kaivanut tietoa juuristani ja syntymäseudustani. Nyt haluaisin sen tehdä, mutta siihen ei enää ole mahdollisuuksia. Voin myöskin kokemuksesta vakuuttaa, että jokainen ikäpolvi ennemmin tai myöhemmin kiinnostuu selvittämään juuriaan. Pitää vain aloittaa ajoissa, niinkauan kuin tietoa on saatavissa. Mutta ”velvoite” tiedon keräämisestä ja säilyttämisestä ei koske yksinomaan nuorempia. Meillä vanhemmilla on suorastaan velvollisuus kertoa kysymättä jälkipolville tapahtumista, joihin me tai meidän vanhempamme ovat olleet osallisina. Sen varaan rakentuu kulttuuripohjamme, jonka keskeinen elementti –Karjala ja Kuolemajärvi- ei ole enää kotiseutuamme. Tulevaisuuden astinlautana on aina menneisyys. Astinlauta murtuu, ellei sitä hoideta. Meillä karjalaisilla tämä murtumisen riski on erityisen suuri. Hoitamiseen osallistumme me kaikki perheiden ja sukujen piirissä. Kulttuuriperimää hoitavat myös sukuseurat, Kuolemajärvikerhot Turussa ja Helsingissä, Kuolemajärvisäätiö, karjalaisyhteisöt eri paikkakunnilla ja Karjalan Liitto. Tilaisuuksia ja tukea kyllä löytyy.

Näillä ajatuksilla haluaisin herättää keskustelua sekä toimintaa ja avata tämän vuotisen Kuolemajärvijuhlamme, joka ajankohdasta johtuen painottuu sekä puheissa että jälkipuoliskon esityksissä vahvasti tapahtumiin, joista tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta.

Olkaa sydämellisesti tervetulleet. Haastakaa ja viihtykää!