Kuolemajärven kotisivut
Pitäjäjuhla 2014 Tervehdypuhe

Päätössanat

Murrepakina

 

Yleiso

Vähän erilainen pitäjäjuhla

Tutuissa puitteissa  jälleen kerran hieman erilainen pitäjäjuhla. Suurimman yllätyksen kuulijoille tarjosi juhlaesitelmän pitänyt poliittisen historian professori Timo Soikkanen, joka käsitteli turkulaisten ja karjalaisten kohtaamista sanankäytössä. Yleisö sai nauttia mehevistä jutuista. Jos joku odotti poliittisen historian esitelmää, hän saattoi pettyä.  Ohjelmaan kuului viime vuoden tapaan kyläkohtaiset tapaamiset väliajalla.

Säätiön hallintoneuvoston vastavalittu jäsen Liisa Pulkkinen kertoi omasta karjalaisesta taustastaan tervehdyspuheessaan. Puhe luettavissa tästä.

Musiikista vastasi muutaman vuoden tauon jälkeen Turun veteraanisoittajat Reijo Aholan johdolla. Sisääntulomusiikin ohella he esittivät Heili  Karjalasta, Ilta Kannaksella, Syysillan tuuli ja Äänisen aallot, joissa laulusolistina oli Keijo Lehto. Reppurin laulussa solistina oli Reijo Ahola.

Juhlaesitelmässä Timo Soikkanen selvitti Turun Yliopistossa toimineiden viipurilaisten professoreiden kohtaamista varsinaissuomalaisten kanssa. Otteita esityksestä tulossa myöhemmin tähän.

Ansiomerkkejä saivat sekä Helsingin että Turun Kuolemajärvi-kerhoissa ansioituneet. Turun kerhosta hopeisen merkin saivat Liisa ja Pertti Sirkiä. Helsingin kerhon puuhanaiset Sinikka Hovi. Heljä Räty ja Liisa Vihko saivat Karjalan Liiton pronssiset ansiomerkit. Aiemmin ansiomerkin saanut Salme Alihanka palkittiin pitkäaikaisesta avustamisesta lehti- ja kirjamyynnissä pitäjäjuhlassa uudella isännänviirillä

Väinö Valtonen ylläpiti pakinallaan Kuolemajärven murretta kertomalla kotikylänsä Viuhkolan vaiheista. Teksti tässä.

Juhlassa nähtiin Evakkoonlähdön toukokuisesta muistojuhlasta Ossi Tuusvuoren koostama videoesitys. Juhlan päättäjäissanat esitti juontajana toiminut Seppo Pirhonen Puheen teksti tässä. Yleisö oli juhlassa noin 300.

Väliajalla osanottajat kokoontuivat kyläryhmittäin tapaamaan toisiaan. Lähes jokaisella oli rinnassaan tarralappu, jossa oli koti- tai juurikylän nimi. Myyntipöydillä oli tarjolla niin Kuolemajärvi-säätiön kuin Seivästö-säätiön materiaaleja sekä Auli Muurinen-Kitulan adresseja ja kortteja. Uutuutena oli Kuolemajärven isännänviiri. Kuvia tulossa myöhemmin lisää.

Ansiomerkit
Ansiomerkkejä jakamassa Kalevi Kettinen, Risto Suominen. Vastaanottamassa Pertti Sirkiä, Liisa Vihko, Heljä Räty, Sinikka Hovi, Liisa Sirkiä ja Salme Alihanka.

 

Tervehdyspuhe Liisa Pulkkinen
Ain vaan rakkaammaks nää juhlat tulloot
Liisa Pulkkinen

Minua pyydettiin lausumaan avaussanat tämän vuoden Kuolemajärvijuhlassa. Olen Liisa Pulkkinen, Kuolemajärvisäätiön hallintoneuvoston jäsen. 

Omaa sukuani olen Tervahartiala. Isäni oli kotoisin Koiviston Rautaselta ja muutamaa sukupolvea aiemmin juuret johtavat Koiviston Tervahartialan kylään. Olette ehkä nähneet tuon kylän nimen kartassa Koiviston rannikolla.

Äitini oli kuolemajärveläinen, lapsuutensa ja nuoruutensa hän asui Kuolemajärven Hatjalahdessa Kaijasen Anttonin ja Eevan tyttärenä, vanhemman Helmi-siskonsa ja nuoremman Eino-veljensä kanssa. Eeva-mummo oli tyttönimeltään Sahari. Äitini kotitalon paikalla on nyt datsa, tai ainakin silloin oli kun siellä käytiin. Etsimme siitä sisäänmenoaukkoa, ja kyllä siitä taisi sellainenkin löytyä. Omenapuita kasvoi tontilla, niin kuin silloin joskus äitini siellä eläessä, itsehän en ole siellä koskaan asunut.

Äitini ja isäni avioituivat sodan aikana ollessaan evakossa Pomarkussa ja kun taas tuli lähtö Karjalasta, muiden koivistolaisten tavoin heille osoitettiin paikka Mäntsälästä, joka sittemmin liitettiin Hyvinkääseen. Siellä olen minä lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt, kunnes sitten työn perässä oli muutto pääkaupunkiseudulle. Olen asunut Espoossa jo melkein 40 vuotta. Minulla on yksi sisko ja kolme veljeä, joista yksi on asunut jo vuosikymmeniä Atlantin toisella puolella Karibialla. Yksi veli on monina vuosina ollut Kuolemajärvitilaisuuksissa kuvaamassa
.
Kaksi poikaa olen tähän maailmaan tehnyt ja mummi olen ollut jo kohta seitsemän vuotta.   
Olin aikoinaan mukana Helsingin Kuolemajärvi –kerhon perustamiskokouksessa Karjalatalolla.  Aina mahdollisuuksien mukaan olen kerhotilaisuuksissa käynyt. Tässä kohtaa pitää kertoa, että liikkuva työni on toisinaan aika tehokkaasti häirinnyt kerhoiltoihin osallistumista.  Olen työssä kansainvälisessä IT palvelualan yrityksessä, meitä on 40 eri maassa yhteensä lähes 70 000. Kaikkia työkavereihin en ole vielä kerinnyt tutustua, joten siinäkin on vielä sarkaa kyntämättä.

Kuolemajärvijuhlassa totuin käymään äitini kanssa. Äitini tänne ’hävisi’ aina alta aikayksikön, tuttuja kun oli joka puolella ja jokaisen kanssa piti päästä haastamaan. Nyt tästä syksyn juhlasta on tullut sellainen tapa, ettei täältä voi olla pois. Miten se tuntuukii, että ain vaan rakkaammaks nää juhlat tulloot, ku ikkää tulloo lissää.

Muistan kerran pikkuserkkuni häissä Pomarkussa,kun joku täti tuli kysymään olenko Riuksuon Impin tyttö, kun olin niin saman näköinen. Ensi kertaa tuon Riukusuo nimen silloin kuulin. Pitihän se paikkansa, tuo Riuksuon Impi sekä se,  että olen sen Impin tyttö.

Kuolemajärvellä olen käynyt kolme kertaa. Yksi kerta oli Mikael Agrigolan juhla Viipurissa ja samalla matkalla vietettiin juhlahetki muistomerkillä Kyrönniemessä.  Hatjalahdessa olen käynyt myös kolme kertaa, ja yhdellä reissulla käytiin jopa uimassa Nenosen rannassa ja Nenosen lähteestä juomassa vettä.   Tämä Nenosen ranta ei varmaan kaikilla ole tiedossa, mutta hatjalahtelaiset oletettavasti sen tietävät.
Muistan äitini puhuneen Salmen sillasta ja kun sen ensi kerran näin kesäauringon loisteessa – tuntui että sydän pakahtuu rinnassa – niin kaunis se näky oli. Ja tässäkin asiassa taas tuli mieleen mistä kaikesta on jouduttu luopumaan tuolloin yli 70 vuotta sitten ja samalla ymmärtää paremmin, miksi niitä vanhoja kotiseutuja ikävöidään
.
Luonteeltani olen varmaankin oikea karjalainen, ain kö pääsöö haastamaa-  a sitä pittää tehhä. 
Meillä kotona tehtiin myös perinneruokia, yksi näistä hapanlohko oli. Pidin siitä lapsena kovasti, mutta tuo pitäminen laantui murrosiässä, kun tansseihin piti lähteä. Tiedättehän te mitä siitä seuraa, jos sitä syö ennen tansseihin lähtöä.

Kaijasen Antton, äijäni, aikoinaan opetti näitä sutkauksia, joista yksi oli: jos ei oo vähhää viekkautta, ei oo täyttä ymmärrystä.

Ja nyt mie meinasin olla sen verra viekas, ett mie  lopetan tään haastamise. Toivotan teidät kaikki tervetulleeksi Kuolemajärvijuhlaan 2014. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Kuolemajärvestä jouduttiin luopumaan.