Kuolemajärvi-juhla su 8.9.2019

Kuva Mika Okko

Kuva Ossi Tuusvuori

Salla-Maria Lauttamäki
Tervehdyspuhe

Hyvä juhlaväki,

minun sukuni on Kuolemajärveltä. Ja Etelä-Pohjanmaalta. Ja Varsinais-Suomesta.

Äitini vanhemmat, Lempi ja Anton Hietanen, joutuivat lähtemään Kuolemajärveltä, Ylä-Kirjolan kylältä, äitini ollessa vain muutaman vuoden ikäinen. Perhe asettui lopulta uudelleen Maskuun. Kokemus oli heille varmasti traumaattinen. Valitettavasti isovanhempani kuitenkin kuolivat, kun olin vain kolme-neljävuotias, joten suora tieto tästä aikaisemmasta elämästä jäi siirtymättä minulle.

Omat vanhempani asettuivat aikanaan työn perässä Etelä-Savoon, eikä karjalaisuus ollut osa elämäämme ainakaan niin, että olisin sitä itse tunnistanut. Kiinnityin vahvasti järvi-Suomeen, sen maisemiin ja savolaisuuteen.

Muutin 90-luvun lopussa Turkuun opiskelemaan. Aika pian tapasin harjoittelupaikkojen ja työni kautta ensimmäisen kerran ihmisiä, joiden suku oli Kuolemajärveltä, ja tulin tietoiseksi Kuolemajärvisäätiön toiminnasta. Juuret Kuolemajärvellä -Facebook-ryhmä toi lopulta yhä uusia näkymiä menneeseen ja Kuolemajärven lähes jokapäiväiseen ”uutisvirtaani”. 

Viime kesänä kävin ensimmäisen kerran Kuolemajärvellä, Kuolemajärvisäätiön järjestämällä matkalla. Äidin perhehistoria oli alkanut nousta mieleeni jo joidenkin vuosien ajan, mutta myönnän avoimesti, että matka avasi silmäni monessa asiassa ja alleviivasi tietämättömyyttäni.

Matkan toisena päivänä seisoimme äidin siskon kanssa isovanhempieni talon paikalla, katselimme tuulessa elävää heinäpeltoa ja kapusimme jonkun talon porraskiville. Minkälaista täällä on ollut? Millaista olisi ollut, jos? 

En voi väittää kokeneeni noilla sijoilla jotain elämää mullistavaa, mutta siinä heinää niittävien koneiden huminan taustalla oli hiljaisuus ja joku outo yhteyden ymmärrys, johon saatoin yhtäkkiä kiinnittyä muun historiani lisäksi. ”Kuolemajärvi ei kuollutkaan”, Seppo Pirhosen tänään julkistettavan kirjan mukaisesti.

Kyse ei siis ollutkaan jostain kaukaisesta historiasta, menneitten sukupolvien surusta, minua koskemattomista asioista. Kyse on ympärillämme olevista ihmisistä, elävästä historiasta, tavoista, paikoista ja tarinoista. Kyse on lauluista yhteisen pöydän ympärillä, kokemuksista tässä päivässä ja yhteen sitovasta, näkymättömästä säikeestä.

Olen sittemmin ymmärtänyt, että kuolemajärveläisyys voi olla monia, arvokkaita asioita. Osa on kokenut lähdön henkilökohtaisesti, osa elänyt karjalaisuutta ja karjalaista perinnettä tiiviisti vanhempiensa kautta. Monelle, kuten minulle, kuolemajärveläisyys on kiinnostusta historiaan, suvun käänteiden ymmärryksen hakua ja jonkinlaista välillistä, selittämätöntä kaipuuta asioista, joita ei edes tiedä.

Kesän matkan jälkeen on käynyt ilmi, että moni ystävistäni jakaa sukuhistoriani ja juuret Kuolemajärvelle. Olen saanut monta kertaa vastata yllättyneisiin kysymyksiin ja heränneeseen kiinnostukseen. Kuolemajärvi nousee keskusteluissa esiin - ehkä selittävä tekijä on ikämme, ehkä on vain aika - etäisyys on oikea. Luulen, että kaltaisiani on monia: vielä ulkopuolella, mutta katsomassa sisään.

Näihin kaikkiin tarpeisiin ja kiinnostukseen Kuolemajärvisäätiön toiminta muun muassa tämänpäiväisen juhlan, uutukaisen kirjan ja aktiivisten kuolemajärveläisten kautta toivottavasti tarjoaa tilan ja mahdollisuuden: uusia näkökulmia, tiedon ja kokemusten jakamista, matalan kynnyksen osallistumista. 

Olen itse vasta alussa keräämässä tietoa sukuni historiasta, osaksi monipuolista perintöäni. On ilo olla mukana. Lämpimästi tervetuloa myös minun puolestani Kuolemajärvi-juhlaan.

Kiitos.

Kuva Mika Okko

Kuolemajärvi ei kuollutkaan
Kirjan esittely
Seppo Pirhonen

Vuonna 1979, eli 40 vuotta sitten, Kuolemajärvi-juhlan juhlapuhuja esitti toiveen karjalaisten sijoituskuntien kotiseutu- ja kulttuurilautakunnille sekä karjaisten omille yhdistyksille. Olisi ryhdyttävä uusilla kotikonnuilla tapahtuneen jälleenrakennustyön taltiointiin, elävöittämään monesti kuivaksi sanottua historiankirjoitusta. Siinä voisi olla myös yksi keino karjalaisen identiteetin ylläpidolle ja siirtämiselle tuleville polville.

Puhuja oli 26-vuotias Suomen nuorin valtuuston puheenjohtaja ja opettaja Seppo Pirhonen Urjalasta. Tosin huomasin, että säätiön vuoden 1979 vuosikertomukseen puheenpitäjän etunimi oli Pentti. No se on varmaan inhimillinen erehdys, sillä Pentti Pirhonen oli tuohon aikaan tunnettu tietokirjailija. Emme ole tiettävästi kuitenkaan sukua.

Viime vuosina on moneen kertaan havaittu näillä juhlilla ja muuallakin, kun on tarjolla ollut säätiön ja siihen liittyvien sidosryhmien kirjoja, että monet ovat katselleet valikoimaa ja todenneet: ”Tuo miul jo on!”

Jo muutaman vuoden mielessäni on pyörinyt ajatus, että pitäisi tehdä ja koota kirja, jossa olisi tiivis katsaus Kuolemajärven historiaan, sota- ja evakkoaikaan, mutta kuitenkin painopiste selkeästi sotien jälkeisessä ajassa aina nykypäivään asti. Samalla siihen olisi luonnollista kirjoittaa säätiön 70 vuotta kestänyt toiminta.

Täällä Varsinais-Suomessa ja Hämeessä sanottiin, että karjalaiset naiset ovat kyllä ahkeria, mutta miehet ovat laiskoja. Miehillä on kyllä aikomuksia, mutta ryhtyminen kestää. Tasapuolisuuden vuoksi on muistutettava, että karjalainen nainen sanoo ensin ja miettii vasta sitten.

Hain Suomen tietokirjailijoilta apurahaa syksyllä 2017. Joulukuussa tuli tieto, että se oli myönnetty. Oli siis ryhdyttävä toimeen. Samana vuonna olin saanut valmiiksi kaksi laajaa tietokirjaa: Meidänkin kylässä oli kauppa, maalaispuodista supermarkettiin ja Olihan se Sanomissakin Urjalan Sanomat 100 vuotta paikkakunnan muistina. Viime vuonnakin valmistui yksi toimitustyö ja yhdistyshistoria Varstojen varrelta, partiotoimintaa 80 vuotta Urjalassa.

Muiden töiden ohessa aiemmin ja tänä vuonna erityisesti olen työstänyt nyt valmistunutta kirjaa, jolla oli nimi alusta asti: Kuolemajärvi ei kuollutkaan. Ensin oli tavoitteena vajaa 200-sivuinen, mutta työn edetessä sivuja kertyikin toinen moka eli yhteensä 470. Kuvia on säätiön arkistossa, mutta paljon piti itsekin kuvata mm sijoituspitäjien kirkot ja Karjalaan jääneiden muistomerkit. Kuvia kertyi yli 400 ja lisäksi karttoja, graafeja ja taulukoita.

Olen myös taittanut kirjan, koska mielestäni vasta siinä vaiheessa kirja on valmis, kun teksti, kuvat, otsikot ja väliotsikot ovat paikallaan. Kesäkuusta elokuuhun taittopöydällä oli lisäksi 52- sivuinen Kuolemajärveläinen ja kahden viikon päästä julkaistava 190-sivuinen kirja ”Hoivaa ja asuntoja”, joka kertoo vanhustenhuollon historiasta, nykytilasta ja tulevaisuudestakin sekä valtakunnallisesta että paikkakuntatason näkökulmasta.

Osa tänään julkaistavan kirjan aineksesta on julkaistu aiemmin Kuolemajärveäinen lehdessä. 26 vuoden aikana sivuja lehteen on kertynyt 1170. Kaikilla ei ole lehtiä tallessa tai hankittuna, joten oli perusteltua käyttää tätä aineistoa luomaan kokonaisuutta. Pyörää ei kannata keksiä uudestaan.

Eräänlaisia päälukuja ovat lyhyesti esihistoriasta vuoteen 1944, Sota-aika, Uuteen elämän, Sijoituspaikkakuntien kirkot ja Karjalaan jääneiden muistomerkit, Mukaan paikalliseen elämään, Kuolemajärvi-säätiön historia, Seivästösäätiön historia, Kansallispuku, Sukuseurat, Digitaalinen Kuolemajärvi, Kerhotoiminta, Kyläkirjat, Kotiseutumatkat, Nuoret matkalla, Meistä tuli eli meistä tuli vähän julkkiksia ja muitakin, Murteesta ja Venäläistyneestä Kuolemajärvestä.

Tutkijan mieli tekee löytää myös uutta. Minut yllätti, kuinka vähän on tutkittu tai julkaistu yli 400 000 karjalaisen vastaanottoa uusissa kotiseurakunnissa. Todellinen löytö oli Kuolemajärven entisen kirkkoherran Erkki Gummeruksen kertomus seurakunnan vaiheista vuodesta1939 vuoteen 1949, jolloin seurakunta lakkautettiin. Mikkelin tuomiokapituli oli pyytänyt lakkautettujen seurakuntien kirkkoherroilta 8- sivuista tekstiä. Gummerus kirjoitti 74 sivua, koska ”oleellistakin olisi voinut jäädä pois, puhumattakaan yksityisistä tapauksista. Näinkin laajana se on vielä liian lyhyt, sillä yksityisiä tapauksia ja elämyksiä, jotka voisivat olla mielenkiintoisia, on sittenkin täytynyt jättää paljon pois.”

Sekä Turun että Mikkelin maakunta-arkistoista löytyi kirkolliskokousta varten kerättyä materiaalia kuten kertomukset seurakunnan tilasta ja sota-ajan vaikutus seurakunnalliseen elämään ja hoitoon. Näistä löytyi yleensä varsinaissuomalaisten ja satakuntalaisten kirkkoherrojen kirjoittamana herkullisia tietoja ja kirjauksia. Osa oli kirjoitettu lievemmin kuin todella ajateltiin ja osa oli kätketty rivien väliin. Jopa katkeruutta aiheutti erityisesti seurakuntien maanluovutukset asutustarkoituksiin.

Esimerkkinä näistä kertomuksista  maininta ruskolaisten suhtautumisesta karjalaisiin:  ”Täysin ei heihin aina luoteta ehkä siitä syystä, että puhuvat enemmän kuin tekevät.”  Mietoisissa päiviteltiin saamattomuuden lisäksi karjalaisten ainaista ”kylässä käyntiä”. Tunnustusta kuolemajärveläiset saavat virrenveisuun voimakkuudesta.

Toinen havainto, joka työllisti oli, ettei menetetyn Karjalan nykyhallinnosta ole suomeksi juuri missään mitään aineistoa. Kieli on tässä  varmaan suurimpana esteenä. Olen koonnut tietoja siitä. Miten Neuvostoliitto asutti  Kuolemajärven ja kuusikymenluvulla tyhjensi kylät kohoosikeskusten kalkkitiilisiin kerrostaloihin. Miten osan aikaa käytössä olleet suomalaiset paikannimet venäläistettiin  1948. Esim. Kuolemajärven asema Rajabo on Muurilassa kuolleen Ivan Alekseevich Ryabovin kunniaksi. Vuonna 2006 tehtiin kunta-uudistus, jonka seurauksena pääosa entisestä kunnastamme liitettiin Koiviston kaupunkiin.

Kirjassa on kertomuksia kotiseutumatkoista.  Linja-auton, jossa Konsta Lipponen oli matkalla Neuvostoliitossa v. 1959,  ei annettu pysähtyä Summalla hänen kotitalonsa kohdalla. Samoilla raunioilla v. 2004 kolmatta sukupolvea edustava Vili Lehdonvirta ei nähnyt niityllä muuta kuin tuhottujen linnoituslaitteiden jäänteitä, mutta toteaa sitten: ”Sen sijaan Erkki Lipponen näki talon ja näki navetankin. Minusta vaikutti siltä, että hän näki paljon muutakin, mutta en minä siitä mitään tiennyt, Olen ulkomailla matkustellessani usein kertonut ihmisille, että minulla on karjalaisia sukujuuria, ja olen ylpeäkin siitä. Mutta minulle luovutettu Karjala taitaa olla enemmän aate kuin se paikka rajan takana.”

Viime kesän matkapäiväkirjassaan Anna Hämäläinen kirjoittaa Kaukjävellä: Istuin heinikossa miettien karjalaisuutta, millaisena se on siirtynyt meihin. Mietin myös täällä eläneitä ihmisiä. Mielessäni välähteli ajatuksia, osa vain ajatuksen puolikkaita, selviksi ajatuksiksi niitä on vaikea saada. Siihen pystyin vasta, kun olimme poistuneet paikalta.”

Ensimmäisestä lähdöstä on marraskuussa 80 vuotta ja viimeisestäkin 75 vuotta, Kuolemajärvellä aikuisuutta eläneitä ei juuri ole. Monella meistä ei enää ole keltä kysyä: ”Tietäsit sie.

Kun luet nyt julkaistavan kirjan, tiedät enemmän. Saat tietoa. Kun luet kirjan, palautuu mieleen monia muistoja. Muistele yksin ja porukassa. Jaa muistosi. Kun luet kirjan tekstejä käyt lävitse vahvoja tunteita. Anna kyynelten vieriä ja naurun raikua.

Tieto, muistot ja tunne  ovat osa karjalaisuutta myös niissä jälkipolvissa, jotka ovat kiinnostuneita juuristaan. Anna heille juurihoitoa antamalla kirja lahjaksi. Sillä tavalla pidät huolta siitä, että kuolemajärveläisyys elää tulevinakin vuosikymmeninä. Jatka tarinaa ajassa eläen.

Kuva Mika Okko

Joni Lindeman
Juhlapuhe

Arvoisat kuolemajärveläiset, hyvät ystävät

Aluksi haluan kiittää siitä, että Kuolemajärvi-säätiön herra puheenjohtaja kutsui minut pitämään juhlapuheen tähän arvokkaaseen juhlaan. Säätiönne, lehtenne, kirjanne ja tämä juhla ovat hienoja esimerkkejä siitä, että suomalaiset edelleen arvostavat perinteitä ja historiaansa. Kenraali Ehrnroothin sanoja mukaillen, jos ei tunnen historiaansa, ei ymmärrä nykyhetkeä eikä osaa valmistautua tulevaan.

80 vuotta sitten elettiin epävarmoja aikoja. Saksa oli muutamia päiviä sitten hyökännyt Puolaan ja Neuvosto-Venäjä valmisteli Baltian maiden miehitystä. Synkkiä pilviä oli kerääntynyt myös itsenäisen Suomen taivaalle. Erityisen painostavalta tilanne tuntui Karjalankannaksella asuvien mielissä. Toki varmasti muuallakin rajaseuduilla pelättiin mahdollista puna-armeijan hyökkäystä, mutta esimerkiksi puolustushallinnossa ja siten myös valtion johdossa arvioitiin mahdollisen hyökkäyksen tulevan nimenomaan Karjalankannaksen suunnassa.

Saksan hyökkäys Puolaan aiheutti Suomessa puolueettomuuden valvonnan tehostamista. Palveluksessa olevan henkilöstön lisäämiseksi päätettiin jättää kaikki syyskuussa palveluksesta kotiutettavat varusmiehet toistaiseksi palvelukseen. Puolueettomuuden vartioinnin painopiste oli syyskuussa kansainvälisin sopimuksin demilitarisoidun Ahvenanmaan suunnalla.

Moskovan neuvottelut ja Neuvostoliiton sotilastukikohtien perustaminen Viroon korostivat puolueettomuuden vartioinnin merkitystä koko Suomenlahdella ja Laatokalla. Syyskuun 11. päivänä perustettiin lisää Merivoimien suojajoukkoja turvaamaan Suomenlahden ja Laatokan alueita. Maavoimien osuus puolueettomuuden vartioinnissa oli syyskuussa vähäinen. Pääpaino oli puolustusvalmiuden kohottamisessa. Karjalan kannakselle siirrettiin rauhan ajan joukoista yksi jääkäripataljoona ja yksi pioneerikomppania eli käytännössä ei juuri mitään. Neuvostoliiton pyydettyä Suomelta neuvotteluvaltuuskunnan lähettämistä Moskovaan pääministeri A. K. Cajanderin hallitus päätti hyväksyä Mannerheimin esityksen maavoimien suojajoukoista ja niiden ryhmittämisestä lähes kokonaisuudessaan Karjalankannakselle. Käskyt annettiin 5.−6.10. Päätös merkitsi myös sisäasiainministeriön alaisen Rajavartiolaitoksen siirtämistä osaksi maan sotavoimia. Salaamissyistä reserviläisille oli kerrottava palvelukseen kutsumisen syyksi Kannaksen linnoittamistyö.

Mannerheim esitti 7.10. osittaista liikekannallepanoa. jonka mukaisesti rauhan ajan sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti Hugo Österman sai valtuudet kutsua palvelukseen joitakin maavoimien joukkoja. Osittaisessa liikekannallepanossa perustettavat joukot kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (YH). Päätöksen liikekannallepanosta teki puolustusministeri Juho Niukkanen Mannerheimin 13.10. tekemän esityksen perusteella. Sodan ajan puolustusvoimien eli maa-, meri- ja ilmavoimien kokonaisvahvuus mukaan lukien Kotijoukot nousi marraskuun loppuun mennessä noin 295 000 henkilöön. Heistä Karjalankannakselle keskitettiin yli 130 000 henkilöä, Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan alueille noin 40 000 henkilöä ja Pohjois-Suomen alueelle noin 17 000 henkilöä. Nämä vahvuudet kuvastavat selvästi sitä, missä puolustuslaitos arvioi sodan ratkeavan.

Hyvä yleisö, älkää peljätkö, en aio käsitellä Talvisotaa ja Jatkosotaa päivittäisinä tapahtumina. Tällä pitkähköllä prologilla halusin luoda käsityksen siitä epävarmuudesta, jota jokainen suomalainen, mutta erityisesti rajaseutujen kansalaiset, perheet, myös Kuolemajärven pitäjän asukkaat varmasti tunsivat sisällään tulevaisuudesta. Samaa epävarmuutta tunsivat ne vakkasuomalaiset reserviläiset, jotka ylimääräisten harjoitusten aikana keskitettiin Summan lohkolle. Lohkolle keskitettiin Turunmaan sotilasläänin perustaman 5 Divisioonan alaisuuteen muun muassa Jalkaväkirykmentit 13 ja 14, jotka olivat muodostettu Turun ja sen ympäryskuntien reserviläisistä. Filosofian tohtori Jussi Jalonen on kirjoittanut vuonna 2017 ilmestyneen kirjan, ”Summan tarina”. Jalonen kuvaa kirjassaan aikalaishaastatteluihin ja asiakirjalähteisiin perustuen Summan lohkon taisteluita ja sotatoimia Talvisodan aikana. Sen lisäksi hän kuvaan muun muassa Summan lohkon rintamayhteisöä, pienoisyhteiskuntaa, taistelijoiden tunteita ja olemusta sodan kurimuksessa, kotirintaman tuntoja ja rintamalla olevien huolta läheisistään kotona sekä miten kaikki koettu vaikutti reserviläisten elämään rauhan tultua. Rauhan, joka ei kestänyt kovin pitkään.

Rauhan ehdot olivat raskaat. Rauhansopimuksen mukaan Suomen oli luovutettava Neuvostoliitolle alueita Petsamosta, Sallasta ja Kuusamosta, pääosa Suomenlahden ulkosaarista ja kokonaisuudessaan Karjalankannas ja Laatokan Karjala. Luovutettavien alueiden väestö siirtyi käytännössä kokonaisuudessaan Suomeen. Evakkojen määrä oli noin 420 000 eli lähes 12 % Suomen silloisesta asukasmäärästä ja noin kolmanneksen suurempi kuin Talvisotaan osallistuneen kenttäarmeijan aiemmin mainittu vahvuus. Sodassa oli kaatunut yli 23 000 suomalaista ja 45 000 haavoittuneesta noin 10 000 jäi pysyvästi invalideiksi. Rauhassa menetettyjen maa-alueiden, noin 10 prosenttia silloisen Suomen maa-alasta, myötä Suomen tuotantoon rauhansopimus iski melkoisen loven. Maan pelloista ja metsävaroista menetettiin noin kahdeksasosa, vesivoimasta lähes kolmannes sekä liikenteen ja teollisuuden kapasiteetista noin viidennes.

Talvisodan jälkeen Suomi oli erittäin vaikeassa tilanteessa. Luovutetuilta alueilta evakuoidut sekä kotiutettavat reserviläiset muuttivat työvoiman käyttöä. Sodan ajaksi miesvaltaisiin töihin saadut naiset haluttiin irtisanoa, kun kotiin palaaville sotilaille pyrittiin tarjoamaan työtä. Samalla piti työllistää myös luovutettujen alueiden työikäinen väestö. Sodanaikaisten pommitusten tuhot ja evakkojen asuttaminen lisäsi siviiliväestön asumisen ahtautta. Luovutettujen alueiden maataloustuotannon jääminen pois tuli näkymään myös väestön ruokahuollossa.

Moskovan rauha maaliskuussa 1940 ei ollut rauha sanan varsinaisessa merkityksessä. Eurooppa oli sodassa ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Tanskan, Norjan sekä lopulta Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Karjalankannakselta ja Hangon vuokra-alueelta pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon. Sopimus kauttakulusta Suomen itärajalta Hankoniemeen allekirjoitettiin syyskuun alussa. Neuvostoliitto vähensi painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna. Suomi oli ulkopoliittisesti ahtaassa raossa, kun Norja ja Baltia oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto olivat diplomaattisessa rauhantilassa keskenään ja Ruotsin lokakuussa 1940 ehdottama valtioliitto Suomen kanssa kariutui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen.

Puolustusvoimien ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun saksalaisjoukkojen kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Marsalkka Mannerheim kertoi muistelmissaan, että "Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaatteellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyvälle valtiolle.” Samalla hän toteaa, että ”mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneihin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen.”

Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22. kesäkuuta 1941 kello 06:05, jolloin Neuvostoliitto pommitti suomalaista laivasto-osastoa merellä. Kyseinen laivasto-osasto oli kuljettamassa joukkoja demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen ja Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon. Pommituslennolta palanneita saksalaiskoneita pysähtyi Suomen alueella tankkaukseen, johon Neuvostoliitto vastasi pommittamalla lentokoneilla ja tykeillä suomalaisia sotilaskohteita. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä ja 25. päivänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Vielä samana päivänä pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Moskovan rauhassa menetetyt alueet vallattiin nopeasti takaisin ja elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat. Palautukset Karjalankannakselle saatettiin aloittaa elokuussa 1941 koko Kannaksen ollessa taas suomalaisten hallussa. Sotilaallista syistä väestön siirron piti tapahtua vähitellen ja sotilasviranomaisen määräämässä laajuudessa. Ylipäällikkö Mannerheim antoi 23.8.1941 julistuksen, joka tunnusti karjalaisen väestön oikeuden takaisin valloitettuun maakuntaan. Karjalan pitäjiin perustettiin sotilashallintopäälliköiden johtamat piirit, jotka pyrittiin saamaan vanhojen kihlakuntien mukaisiksi. Hallintopiirien alla toimivat kunnanesikunnat, joiden perustana olivat karjalaisten kuntien hoitokunnat. Aluehallinnollisesti Johannes, Koiviston kunnat ja Koiviston kauppala kuuluivat Viipurin ympäristön sotilashallintopiiriin. Kuolemajärvi ja Uusikirkko taas kuuluivat Uudenkirkon sotilashallintopiiriin.

Karjalan liitto järjesti heinäkuussa 1941 kiertokyselyn, jossa kysyttiin halukkuutta palata Karjalaan. Kyselyn perusteella vain 5–8 % oli haluttomia palaamaan.  Yleensä haluttomimpia palaajia olivat kaupunkilaiset, jotka olivat perustaneet uudet yritykset evakkopaikkakunnalle. Palaaminen Karjalaan oli pidettävä luvanvaraisena, sillä kuljetuksiin tarvittavasta rautatiekalustosta oli pulaa. Luonnollisesti sotatila ja kevään 1942 elintarvikepula ja monet muut ongelmat asettivat myös rajoituksia paluulle Karjalaan. Ensimmäiset kunnanesikunnat saivat luvan ja kehotuksen valmistua kotiinlähtöön 3.8.1941. Nämä kunnat olivat Laatokan Karjalassa, missä sota oli tehnyt vähemmän tuhoja eikä miinakenttiä ollut yhtä laajalti. Elo-lokakuussa 1941 lähes 43 000 karjalaista oli päässyt palaamaan koteihinsa. Lupia oli myönnetty enemmänkin, mutta rautatiekaluston puute haittasi kuljetuksia. Paluu oli siten hidasta, sillä päivittäin saatiin vuoden 1941 aikana vain 100–200 vaunua evakoiden ja heidän omaisuutensa siirtämiseen. Pahimmillaan joulukuussa pystyttiin antamaan ainoastaan 30 vaunua päivää kohden. Maalis-toukokuussa 1942 evakoiden paluun huipun alkaessa piti siirtää 15 000 junavaunullista omaisuutta.

Karjalan kylät ja kaupungit olivat talvisodan ja jatkosodan taisteluiden sekä välirauhan ajan neuvostomiehityksen seurauksina monin paikoin pahoin tuhoutuneita. Jäljelle jääneet rakennukset olivat huonokuntoisia ja täynnä syöpäläisiä. Vuonna 1942 uhkana oli, että osa evakoista jouduttaisiin jättämään muualle Suomeen tai lähettämään sinne takaisin asuntopulan vuoksi. Kuolemajärvellä noin 90% rakennuskannasta oli tuhoutunut ensimmäisten arvioiden perusteella. Uusissa laskelmissa vuonna 1942 tuhot havaittiin aiempia arvioita pienemmiksi, mutta niitä oli silti valtavasti. Eli vaikka evakoilla oli halu palata kotiseuduilleen, se ei onnistunut kovin helposti. Tästä huolimatta suomalainen ja erityisesti karjalalainen sisu auttoi paluumuuttajia jaksamaan kotiensa ja yhteisöjensä kunnostamisessa. Olihan vahvana ajavana voimana rakkaus kotiseutuun. Vaikeuksista huolimatta Karjalankannas pyrittiin palauttamaan entiseen loistoonsa ahkeralla työllä.

Urjalassa majaillut Kuolemajärven kunnanhoitokunta pääsi vierailemaan kotiseudulla syyskuussa 1941. Kunnanesikunta ja puhdistusryhmät pääsivät Kuolemajärvelle lokakuussa, jolloin alkoi jäljellä olevien rakennusten korjaaminen ja puhdistus. Kylät olivat alueella pääosin tuhoutuneita, etenkin Summassa. Maanviljely alueella alkoi talvisodan taistelukenttien päällä ja monen pellon reunassa oli talvisodan aikaisia esteitä ja varustuksia. Jäljelle jääneet rakennukset kylissä olivat pääosin huonossa kunnossa. Kirkonkylä oli pahoin hävitetty ja kaikki julkiset rakennukset olivat maan tasalla. Jälleenrakennuksen arvioitiin Kuolemajärvellä maksavan noin 377 miljoonaa markkaa eli nykyrahassa noin 700 miljoonaa euroa ja tähän ei sisältynyt julkisten rakennusten vaurioita. Vuoden 1943 loppuun mennessä oli saatu rakennettua 324 uutta asuinrakennusta ja korjattua 155 vanhaa.  Kotieläinrakennuksia saatiin kuntoon 307 ja muita rakennuksia 447 kappaletta. Kuolemajärven Sähkö Oy onnistui jo 1942 palauttamaan verkkovirran joihinkin kyliin, vaikka kaikki voimaverkostoon liittyvät elementit olivat tuhoutuneet tai kadonneet. Kaupatkin palasivat pitäjään. Ensimmäisenä Kuolemajärvellä aloitti liikkeistä Kuolemajärven Osuuskauppa. Se hoiti yksin kulutustavaroiden jakelun koko kunnan alueella. Myöhemmin mukaan tuli Seivästön Osuuskauppa.

Kuolemajärvi oli 50 km päässä entisestä valtakunnanrajasta, mistä taistelun äänet aina välillä kantautuivat Kuolemajärvelle asti. Taistelujen lisäksi vaaroja aiheutti Suomenlahden toisella puolella sijaitsevat rannikkopatterit, jotka tulittivat toisinaan Seivästön kylää. Myös Lavansaareen ja Seiskariin kulkevat laivat saattoivat tulittaa alueelle ja Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat usein paikkakuntaa, mutta vahinkoja ei tapahtunut.

Toukokuussa 1944 juuri ennen uutta lähtöä 282 000 eli 70% evakoista oli palannut Karjalaan. Valitettavasti itäinen naapurimme ei kunnioittanut pitkää omistusoikeuttamme Karjalan alueeseen ja niinpä suurhyökkäyksen alkaessa 9. kesäkuuta 1944 siviilien evakuointi Karjalasta aloitettiin uudelleen.  Evakuointikäsky koko Kannaksen väestölle annettiin 18.6.1944. Evakuointiin oli laadittu suunnitelmat ja siinä suunniteltiin käytettävän pääasiassa rautateitä. Osaksi juuri tämän vuoksi junaradat jäivät venäläisten haltuun kesällä 1944 tuhoutumattomina. Suomalaisten rautateiden kuljetuskapasiteetti keskittyi kuitenkin täysin joukkojen kuljetuksiin Karjalan kannakselle. Evakoiden oli taas lähdettävä matkaan jalan ja hevoskärryillä. Paikka paikoin evakkojen piti odottaa teillä kärryissä saarroksissa, kunnes edellä kulkevat sotilasosastot saivat raivattua tien auki. Karjalan kannaksen siviilit pääsivät kuitenkin vetäytymään taistelujen alta turvaan. Kesä-heinäkuun aikana kannakselta siirrettiin 258 882 henkeä ja 150 000 päätä karjaa.

Jatkosodan jälkeen asutustoimet kodin saamiseksi evakoille jatkuivat. Toukokuussa 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka perusteella aloitettiin maanhankinnat Karjalasta tulleelle väestölle, sotainvalideille, sotaleskille ja -orvoille, perheellisille rintamamiehille ja sellaisille maatyöläisille, joita uhkasi ansiomahdollisuuksien menetys asutustoimien vuoksi. Tavoitteena oli turvata maataloudesta elantonsa saaneen väestön toimeentulo. Tämä aiheutti riitoja tilanomistajien ja tilojen pilkkomista vastustavien asiantuntijoiden kanssa. Ehdotettiin vanhojen maiden jakamisen sijaan uusien peltojen raivaamista Pohjois-Suomeen. Karjalaisiin suhtauduttiin usein kielteisesti.

Kuolemajärven väestö asutettiin jatkosodan jälkeen Turun ympäristökuntiin Askaisiin, Auraan, Kakskertaan, Kustaviin, Lemuun, Maariaan, Maskuun, Merimaskuun, Mietoisiin, Naantaliin, Nousiaisiin, Paattisille, Raisioon, Ruskolle, Rymättylään, Taivassaloon, Tarvasjoelle, Vahdolle ja Velkualle. Voin vain arvata perusturkulaisena, kuinka haastavaa oli lupsakoille ja sosiaalisille karjalalaisille kotoutua totisten ja sisäänpäin lämpiävien varsinaissuomalaisten keskuuteen. Vaimoni juuret ovat Savo-Karjalassa ja hänellä on edelleen, nyt lähes 20 vuoden Varsinais-Suomessa olon jälkeen, välillä vaikeuksia ymmärtää varsinaissuomalaista luonnetta.

Veteraanisukupolvilla on edessä kovat ajat sotien jälkeen. Sen lisäksi, että evakkojen piti sopeutua täysin uusiin olosuhteisiin, oli edessä maan jälleenrakennus sodan tuhojen jälkeen ja raskaat sotakorvaukset. Toisaalta ehkä kaikki tämä mahdollisti sen, että työnteon kautta niin evakot kuin sodan rintamalla tai kotirintamalla kokeneet palautuivat siviilielämään ja yhteiskuntaan suhteellisen hyvin. Toki esimerkiksi rintamamiesten ja -naisten kokemukset aiheuttivat monelle nykytermein ilmaistuna posttraumaattista stressiä, jota ei silloisessa yhteiskunnassa osattu hoitaa. Siten perustetut vertaistukiryhmät, kuten erilaiset rintamamiesyhdistykset, veteraaniyhdistykset ja evakkojen kohdalla kyläyhdistykset olivat kullanarvoisia tukiverkkoja sodan kokemuksista selviämisessä. Kaikesta huolimatta voidaan todeta, että Suomi ja suomalaiset palautuivat siviiliyhteiskunnaksi melko nopeasti ja melko hyvin.

Muutama päivä sitten, 4. syyskuuta meidän puolelta ja 5. syyskuuta itäisen naapurimme puolelta, päättyi jatkosota 75 vuotta sitten. Toki aselepoehtoihin kuulunut saksalaisten joukkojen poistaminen maasta jatkoi Suomen osalta sotaa vielä 27. huhtikuuta 1945 asti. Tämä syyskuu 75 vuotta oli kuitenkin se hetki, jolloin maamme kovia kokenut kansa alkoi kääntää yhteiskuntaa normaaliolojen suuntaan. Se ei ollut helppo tehtävä, mutta vaikeuksista huolimatta se onnistui ja veteraanisukupolvet loivat meille nykypolville sen vapaan ja itsenäisen hyvinvointiyhteiskunnan, josta me saamme tänäänkin nauttia. Arvostakaamme siis veteraanisukupolvien työtä ylläpitämällä kunnioitusta heidän työtään kohtaan, välittämällä tuleville sukupolville viestiä veteraanisukupolvien vastuuntunnosta isänmaata kohtaan ja kaikista niistä uhrauksista, joita he tekivät ajatellen isänmaataan eikä vain itseään. Kiitos kaikille teille siitä, että te omalla yhdistystoiminnallanne viette tätä viesti eteenpäin.

Kiitos.

Päätössanat
Seppo Pirhonen

Alkujuonnossa lainasin Juhani Rekolan puhetta vuodelta 1975.  Siinä hän kertoi Tolvajärven runonlausujan patsaan tekstistä, joka kehotti matkamiestä pysähtymään.  Rekola mainitsi., että näissä juhlissa ollaan muistojen äärellä. Hän kuitenkin lisäsi vielä: ”Matkamies pysähdy! Paikoilleen ei saa jäädä ja kuka miestä jäisi. Muistot jäävät ja ne me muutamme perinnöksi, kestäväksi perinnöksi. Sen viemme täältä mukanamme.” Rekolan puhe on kokonaisuudessaan  tämänvuotisessa Kuolemajärveläisessä. Se on yllättävän ajankohtainen.

Toivon, että ko löhet tästä juhlasta mukanasi on Kuolemajärveläinen-lehti ja ainakin yksi uusi kirja, ehkä useampikin, tuliaisiksi hänelle, joka ei kyennyt lähtemään mukaan tai hänelle, joka ei vielä tunnista itsessään karjalaista ja kuolemajärveläistä perimää. Yksi kirja on tietysti  itsellekin.

Me säätiön ihmiset, jotka vastaamme järjestelyistä, olemme iloisia siitä, että teitä oli näin paljon tänään mukana. Kiitän kaikkia ohjelmansuorittajia. Ensi kesänä ei ole säätiön järjestämää matkaa, mutta parin vuoden päästä taas matkataan. Ilmoittakaa kuitenkin kotisivujamme varten muista matkoista, joita eri tahot järjestävät. Matkoille olisi kysyntää, mutta liian monet pitävät matkansa omana tietonaan. Olettehan muistaneet jättää yhteystietonne, jotta saatte informaatiota säätiöltä ajoissa. Olemme mukana kirjamessuilla Turussa lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna ja Turun Karjalatalon kirjakirppiksellä 12. lokakuuta ja lisäksi kirjaa esitellään joidenkin kirjastojen yleisötilaisuuksissa.

30.11. klo 14.00 paljastetaan Urjalan hautausmaalla muistomerkki niiden kuolemajärveläisten ja muiden evakkojen muistoksi, jotka kuolivat evakkoaikana Urjalassa. Lisätietoa lehdessä ja myöhemmin kotisivulla ja Facebook-ryhmässä. Tilaisuuteen ovat kaikki tervetulleita.

Viime kesän matkalla yksi pirteimmistä matkalaisista oli 93-vuotias Väinö Valtonen. Hän on esimerkillisesti pyytänyt mukaansa niin lapsiaan kuin lapsenlapsiaan. Kirjassa Kuolemajärvi ei kuollutkaan on Väinön haastattelu. Kysymykseen, mitä karjalaisuus hänelle merkitsee hän vastasi:

Se on mahtava asia, Karjalaisuudella on täällä sydämessä oma lokeronsa. Se on niin syvästi minussa, ettei sitä saa sieltä pois. Se versoo aina uutta, vaikka luule,että muistot häipyisivät. Jotenkin ne tuoreentuvat jatkuvasti. Pienetkin asiat heräävät uuteen valoon, niillä on oma arvonsa,  tuntee eri tavalla kuin ne on alkuun kokenut. Karjalaisuudessa mielenlaatu, iloisuus ja laulun rakkaus tekevät karjalaisesta toiselle karjalaiselle läheisemmän kuin muut. Ikään kuin arvataan, että kun sie kerran oot karjalainen niin siul pittää olla nää tunnusmerkit. Se helpottaa kanssakäymistä tavattomasti, kun tunnustautuu karjalaiseksi.

Kysymykseen säilyykö karjalaisuus tulevaisuudessa hän vastasi:

Sukupolvesta toiseen mennessä se ohenee, mutta ei se kokonaan häviäkään. Havaitsen, että nuorissa on karjalaisuus vahvana, mutta heillä on paljon muuta, ettei karjalaisuudella ole niin vahvaa sijaa, mutta kyllä heillä se on.

Kuolemajärven kirkkoherra Erkki Gummeruksen kirjoitus Mikkelin tuomiokapitulille pättyi seuraavasti:

”Olen tyytyväinen, että minun on suotu olla Kuolemajärven seurakunnan pappina sekä hyvinä että pahoina päivinä, sen ja samalla koko Karjalan olemassaolon kohtalokkaimpana aikana. Kuolemajärven seurakunta on nyt lakannut olemasta. Ulkonaisille seurakunnille on alku ja loppu. Kristuksen seurakunta, Jumalan seurakunta on iankaikkinen. Ei mikään voi sen olemassaoloa edes uhata. Tähän seurakuntaan kuuluu jokainen uskova. Sen toinen osa on jo kunniassa odottaen, kun siirtolaisuutemme aika kerran täällä maailmassa on loppunut.”

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä juhla. Laulamme Maamme-laulun ja sen jälkeen toivotamme tosillemme turvallista kotimatkaa.

Saarna Heli Inkinen

Saarna Martin kirkossa 8.9.2019 klo 10
Teologian tohtori, rovasti Heli Inkinen
Kuolemajärvi-juhlan jumalanpalvelus

Teksti Pdf-muodssa tässä