Kuolemajärven kotisivut

Kuolemajärveläinen

Lehtiarkisto eli joitakin juttuja lehdestä


Ensisilmäys Karjalaan Summa kolmannen polven silmin Poimintoja kesämatkalta Summan risti

Magdaleena Ignatius

Ensisilmäys Karjalaan

Äitini sai kevään kuluessa idean Karjalaan lähtemisestä. Hän halusi näyttää meille lapsille pappamme Veikko Muurisen ja hänen sisarustensa kotipaikkoja. Olin alusta lähtien innostunut matkasta, sillä kiinnostus omaa sukua kohtaan oli herännyt jo aikaisemmin.

Niinpä lauantaina 5. kesäkuuta heräsimme aamuviideltä, ajoimme kotoamme Pohjois-Helsingistä keskustaan Kiasman eteen ja nousimme hienoon bussiin, joka lähti kuljettamaan meitä ja suurta joukkoa muita karjalaisia Kuolemajärven maisemiin. Perheestämme matkalle osallistuivat minun lisäkseni äitini Paula Muurinen-Ignatius, isäni Aulis Ignatius sekä pikkuveljeni Heikki. Kotiin jäivät isosiskoni Karoliina ja nelivuotias pikkuveljeni Aapo.

Muutaman tunnin ajomatkan ja parin pysähdyksen jälkeen selvisimme rajalle. Suomen puolella passimme katsastettiin sisällä bussissa, kun taas Venäjän tullista saimme leimatkin passeihimme. Sekä meno- että paluumatkalla ollessamme rajan toisella puolella leimojamme muistettiin tarkastella useampaan otteeseen. Olimme ilmeisesti niin mieluisia vieraita venäläisille, että he halusivat pidätellä meitä mahdollisimman kauan omalla puolellaan!

Muurilassa

Matka tullista jatkui Viipurin kautta eri kyliin, jäimme pois kyydistä Muurilassa. Osuimmekin juuri sopivasti oikean talonpaikan kohdalle, ja löysimme rakennuksen kivijalan nopeasti. Paikalle pystyi helposti kuvittelemaan keltaisen talon ja navetan. Pihan olemassaolosta kertoivat kuusiaita ja pensaat. Hyttysiä oli paljon, ja koska aikaa oli melko vähän, lähdimmekin tuota pikaa meren äärelle.

Aikamme rämmittyämme kosteikossa löysimme tien rantaan. Siellä oli vielä hieman hienonhienoa hiekkaa jäljellä. Söimme eväitä katsellen samalla kaunista Suomenlahtea. Nappasimme muutamia sileitä rantakiviä muistoiksi mukaamme ennen lähtemistä takaisin tien varteen bussin luo.

Päivän päätteeksi matkasimme Kuokkalaan hotelliin. Hotellin huoneet olivat todella
siistejä ja hienoja, ja hissikin oli aivan äänetön. Ruokapuolta ei valitettavasti voi kehua samalla tavalla, mutta kyllä sieltä jotain löytyi vatsantäytteeksi.

Kirkolla ja Viipurissa

Aamulla syötyämme ja pakattuamme tavarat lähdimme Kuolemajärven kirkolle. Kirkon paikalla pidettiin juhlatilaisuus 60 vuoden takaista evakkoa muistellen. Kirkolliseen osuuteen kuului ehtoollinenkin, ja tilaisuutta seurasivat kirkkokahvit.
Hyvästeltyämme kirkon paikan ja järven matka jatkui kohti Viipuria.

Viipurin torilta etsimme neljä maatuskaa, joihin ruplamme upposivatkin vallan mukavasti. Varkaita ja kaupustelijoita oli runsaasti, joten nukkeostostemme ja lyhyen kauppahallikierroksen jälkeen menimme takaisin autolle. Oli harmi katsella vanhoja, hienoja rakennuksia, jotka oli rikottu ja jätetty ränsistymään. Nekin kertoivat omaa tarinaansa entisistä ajoista.

Kotimatkamme sujui joutuisasti. Pysähdyimme Sorvalissa ja tax freessä tullitarkastusten lisäksi. Kävimme syömässä illalla Shell-Amiraalissa Suomen puolella. Jouduimme kotiin yhdentoista aikoihin. Viikonloppu Karjalassa oli onnistunut, olisi tosin ollut hauskaa, jos olisi ollut vielä enemmän aikaa tutustua paikkoihin. Monta paikkaa jäi vielä tutkimatta, joten voisin lähteä uudestaan matkalle riemumielin. Ja seuraavalla kerralla ostan sen torin isoimman maatuskan, joka jäi vielä rajan toiselle puolen!

Magdaleena Ignatius


Vili Lehdonvirta
Summa kolmannen polven silmin

Olin vanhempieni ja perheeni kanssa mukana Erkki Lipposen kesäkuussa
järjestämällä Summan-reissulla. Isäni Herkon äiti Mirjam, omaa sukua Lipponen, on Summasta kotoisin. Retki oli samalla ensimmäinen vierailuni nykyisen Venäjän alueelle.

Olen tietysti kuullut tarinoita ja nähnyt kuviakin siitä, miltä kylä ja
ympäröivät seudut nykyään näyttävät. Niinpä olin valmistautunut siihen, ettei siellä mitään maaseutumuseota ole.

Kun ylitimme rajan Vaalimaan kohdalla, panin merkille, että maisema muuttui heti. Pellot ja talousmetsä väistyivät, ja tietä vierusti luonnontilainen sekametsä. Ajoimme Viipurin läpi ja muutaman tunnin päästä bussi pysähtyi. Ympärillä oli samaa sekametsää ja hiukan kumpareista niittyä. Sateli vähän. Tässäkö se kylä oli?

Luulin, että edes joku kivijalka olisi jäänyt kertomaan, missä Mirjamin
kotitalo sijaitsi. Minä en kuitenkaan nähnyt niityllä mitään muuta kuin
tuhottujen linnoituslaitteiden betonirautoja, jotka pistivät esiin kumpareista. Toki paikka oli kaunis, mutta olin melkoisen yllättynyt.

Sen sijaan Erkki Lipponen näki talon, ja näki navetankin. Minusta vaikutti
siltä, että hän näki paljon muutakin, mutta en minä siitä mitään tiennyt. Olen ulkomailla matkustellessani usein kertonut ihmisille, että minulla on
karjalaisia sukujuuria, ja olen ylpeäkin siitä. Mutta minulle luovutettu
Karjala taitaa olla enemmän aate kuin se paikka rajan takana.

Moni otti maastosta mukaansa tiilenpalan muuratakseen sen uuniinsa, ja joku jopa ruusuntaimia pihalleen. Minusta ne ovat hauskoja tapoja muistaa sitä kaukaista paikkaa. Mirjamin Summa on kaukana niin kilometreissä kuin vuosissakin mitattuna, mutta ajatuksissa edelleen täällä.

Kun astuimme bussista ulos Pietarhovissa, soitti venäläinen soittokunta parin ruplan toivossa Porilaisten marssia. Aikamoista kohtalon ivaa heidänkin niskaansa.

Vili Lehdonvirta

 



Väinö Valtonen

Poimintoja kesämatkalta Kuolemajärvelle 2004


Olen saanut muiden mukana samoilla entisessä kotipitäjässäni Kuolemajärvellä kuluneen viikonlopun aikana 5.-6. kesäkuuta. Vistamatkan autot kuljettavat meitä Kannaksen kapeita ja mutkaisia maanteitä; ihastelemme omin silmin Karjalan tuuhettuvia koivikoita ja salskeita männiköitä. Ihanteellisia metsiä marjanpoimijan kävellä, ajattelen. - Ja huomatkaa: Kuolemajärven luonnosta puuttuvat kalliot, sanoo Kettisen Kalevi. Todellakin: irtokiviä, isojakin voi nähdä, mutta kallioita silmä ei löydä.

Huumolaan ja Summalle riittää vain silmäys auton ikkunasta. Kuoppa siellä, toinen täällä muistuttaa sodasta, mutta pusikoituva luonto harsii kiinni sen viimeisiä näkyviä arpia. Tullaan Kaukjärvelle, auto nousee jo ylös Jutkamäkeä eli Jutevitsan mäkeä kuten vanhoilla oli tapana sanoa. Nimi periytyy paikalla muinoin sijainneesta Jutevitsan hovista( Kuolemajärvi-kirja s. 570 ) niin kaukaa, että minun silmäni eivät sitä ole nähneet. Tietä on loivennettu, nykyinen mäki on vain aavistus entisestä jyrkästä mäestä, jota autot jurrasivat ylös pikkuvaihteella. Mäen alla oli ennen vielä mutka, mikä esti vauhdilla ylös yrittämisen. Sen rinteillä kasvoi erikoista punapajua; se oli pehmeätä puuta, jota minullakin oli ilo paimenpoika-aikoina terävällä puukolla veistellä.

Jään autosta, seuralaisena vaimoni, joka on Karjalanmatkalaisena ensikertalainen. Olen etukäteen ajatellut välttää metsäisen kiertotien oikaisemalla patikkaretkenä tuttujen peltojen halki Taipalon tielle ja edelleen Siprolan - Viuhkolan maisemiin. Mutta siinä missä ennen oli pelto, on nyt vesittynyt ryteikköinen metsä. Livahdamme rautaportista entisen "Versaskin" (Werschensk) tienoilla sijaitsevan teollisuusyrityksen pihan läpi. Vanhannäköinen vahtikoira ei edes herää meitä haukkumaan. Taipalontietä astellessamme kerron seuralaiselleni muistoja tältä entiseltä koulutieltäni. Löydämme pusikon halki peltoaukean laitaan. Siprolan ja Viuhkolan kylät ovat erottamatonta aukiota, satoja hehtaareja samaa peltoa, joskus kai kolhoosin viljelemiä, mutta nyt kuin ihmisen hylkäämiä maita. Kun ei ihminen viljele, niin sen tekee luonto: näen kirkkaankeltaista voikukkaviljelystä niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Maaston muodoista on helppo paikantaa kotipaikkani sijainti. Löydän läheltä kaksi leveätä laudanpätkää, istumme niille keskelle kukkamerta ja juhlimme kotiinpaluutani halauksella ja eväsrepun antimin. Musiikista huolehtivat Luojan linnut, konserttimestarina itse satakieli. Muistoksi käynnistämme rakennan laudanpätkistä monumentin kotipihalleni ja sanon hiljaa näkemiin. Kävelemme Rihmaojan sillalla asti. Siltaparka: kaidekivet kaatuneina, tiessä kevätvirtojen kuluttama syöveri, eipä olisi autolla ajamista.

Paluumatkalla olemme jo pääsemässä "Versaskin" ohi, kun yllättäen kuulemme korvissamme naisihmisen lausumaa vierasta kieltä. Jo pelkkä äänensävy ilmaisee asian: meidän ei pitäisi kulkea tästä. Olemme samaa mieltä ja pyytelemme anteeksi tuottamaamme häiriötä. "Njet ponimai", yritän puolustella, mutta se ei vaikuta mitään, sadattelu jatkuu. "We are Finnish tourists", sekään ei tuo apua. Turvaudun maan tapaan: panen kaksieuroisen naiselle käteen ja kas, sävy muuttuu siedettäväksi. Vahtikoira on herännyt haukkumaan, mutta voimme jatkaa matkaamme. Kävelemme vielä kierroksen Kaukjärven raitilla. Luulenpa, että Wahlgrenin kohdalla tien varrella näkemäni vanhat koivut ovat sen ikäisiä, että olen jo koulutietä kulkiessani niitä katsellut. Muuta sen aikaista, maisemaa lukuun ottamatta, ei silmäni keksikään.

Kaukjärvellä jää autosta myös Terttu Tulonen. Hän on ensikertalainen, Hugo Rouvalin tytär ja kertoo etsivänsä isänsä kotipaikkaa. En voi paljon häntä auttaa. Rouvali on hyvin monen kaukjärveläisen nimi, jopa kyläosankin nimi. Näytän vain, että tästä alkaa entinen Iivanalan kylä. Uskon, että hänenkin toivioretkensä jotakin tuottaa: ainakin hän saa nähdä Kaukjärven maiseman ja kokea kulkevansa samoja teitä kuin isänsä on kulkenut. Juuriensa etsimistä voi harjoittaa monin eri tavoin.

Matkamiehiä on Viuhkolan ja Kaukjärven lisäksi ainakin Summalta, Hatjalahdesta, Mutalahdesta, Pinnoniemestä, Akkalasta, Pentikkälästä, Kolkkalasta, Muurilasta, Inkilästä, Juvanruukista, Karjalaisista ja Seivästöltä. Tapaan Einari Muurisen ja hänen jälkikasvuaan. Einarin koti oli Muurilan myllyllä. Kysyn muistaako hän, että olemme pikkupoikina kerran tavanneet. Sanoi muistavansa. Olemme samaa sukua. Muistelen siinä, että jonakin kesänä 30- luvulla vanhempani tilasivat Yrjö Seitzin kuljettamaan kuorma-autollaan meidän perheen sukuloimaan Muurilan myllylle. Siltä matkalta on minulle meressä uiminen jäänyt mieleen suurena elämyksenä.

Matkan aikana autossa soi Pauli Kukon laulukasetti. Pauli on Pinnoniemen poikia ja laulumies kiireestä kantapäähän. Hänen laulunsa ovat minullekin hyvin tuttuja ja rakkaita. Paiskaamme kättä ja toteamme, että samanlaisia polkuja olemme tahoillamme elämässä kulkeneet.

Hotellin ruokapöydässä pöytäkumppaneiksemme osuvat Rauni Sipilä-Sorri ja Teo Sorri Oulusta. Kerron tietäväni, että minut on täällä kastanut Sorri-niminen pappi. "Isoisäni", sanoo Teo, "hän oli kappalainen Kuolemajärven seurakunnassa siihen aikaan

Olemme sunnuntaina mukana erikoisessa juhlassa: muistotilaisuus viimeisestä evakkoon lähdöstä 60 vuotta sitten. Juhla pidetään Kuolemajärven kirkossa. Lattia puuttuu, mutta se on haravoitu; seinät sekä katto myös kirkosta puuttuvat, mutta tunnelma on aito ja harras. Vilpoinen tuuli puhaltaa järveltä, mutta sadepilvet pysyttelevät loitompana antaen meille juhlarauhan. Kunnioitamme menneitä sukupolvia laskemalla seppeleen kirkon muistokivelle. Puheessaan Raili Taberman vyöryttää esiin evakkoon lähdön koko surkeuden, jonka muutamat mukanaolijoista ovat omakohtaisesti kokeneet. Surutyöstä huolimatta nämä traumaattiset tapahtumat eivät koskaan jätä meitä, vaikka uudet sukupolvet jo jakavat taakkaamme

"Ajasta aikaan varjellut Herra on kirkkoamme..." veisaa pieni seurakuntamme. Mutta unohtiko Hän varjella meidän kirkkoamme? Missä Hän oli silloin, kun tämä temppeli tuhoutui, annan itselleni luvan ajatusleikkiin ja vastaan: ehkäpä Hänellä oli silloin täysi työ ihmishenkien suojelemisessa. Kirkkomme ei ole tuhoutunut; se on kasteen ja uskon kautta meissä. Saamme vapaasti kokoontua jopa nyt täällä, missä kirkolla on ollut vähiten jalansijaa.

Pappimme Heli Aaltonen on Inkisen Heikin tytär. Varmoin ottein hän toimittaa pelkistetyn jumalanpalveluksen; ei häkelly vaikka tuuli kaataa mikrofonin, vaan toimii alttarilla luontevasti kuin kotilieden äärellä. Meillä on ainutkertainen tilaisuus tulla siunatuiksi isiemme kirkkomaalla. Ryhmitymme alttarin äärelle ja saamme viiniin kastetun leivän. "Menkää Herran rauhaan!"

"Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä", laulaa seurakuntamme mainion trumpetistimme Tapio Granqvistin säestämänä.

Väinö Valtonen


Summan risti

Joulukuun 21. päivänä 1939 klo 13.15 tuhosi tykistökranaatin täysosuma JR 15:n 5. komppanian III joukkueen korsun Summan Majajoella, joka oli "Kalvolan komppanian" talvisodan aikaisia taistelupaikkoja. Korsussa oli 21 miestä, joista 19 kuoli palavassa korsussa ja vain kaksi käytävässä ollut pelastui haavoittuneina. Tapaninpäivän iltahämärissä kaatuneet siunattiin korsuhautaan, jonka raunioille oli siunaustilaisuutta varten pystytetty koivupuinen risti.

Jatkosodan aikana 1942 vainajien jäännökset tuotiin siunattaviksi kotiseurakunnan kirkkomaahan. Samalla tuotiin Kalvolaan myös korsuhaudalla ollut risti, joka v.1951 sijoitettiin Kalvolan reserviupseerikerhon toimesta siunauskappelin seinään Tapio Wirkkalan suunnittelemaan vitriiniin.

Summan risti muistuttaa jälkipolvia niistä raskaista uhreista, jotka isänmaamme itsenäisyyden ja vapauden turvaaminen on vaatinut.

Tuhoutuneessa korsussa kaatuivat seuraavat miehet:

Kalvolasta
Kaarlo v. Honkasalo
Viljo O. Lahti
Juho Lahtola
Vihtori J. Laurila
Uuno H Lähteenmäki
Olavi J. Majavesi
Lauri Mansikkamäki
Kustaa T Numminen
Onni Rantanen
Väinö O. Salo
Uuno G. Tajanen
Veikko V. Viiala
Eino J. Virtanen
Toivo J. Vuorinen
Väinö A. Vuorinen

Hattulasta
Antto Heino
Sulo E. Oksanen
Otto Saastamoinen

Aurasta
Väinö N. Lehtonen

Edellä oleva teksti on suora lainaus Kalvolan kirkkomaalla olevasta muistolaatasta, joka on Summan ristin vieressä. Summan risti on nykyisin sankarihaudalla, jonne se siirrettiin kymmenkunta vuotta sitten.

65 vuotta myöhemmin järjestettiin muistomerkillä kunnianosoitus. Kalvolan kirkon kellot soivat, kun tapahtumasta oli kulunut tasan 65 vuotta. Puheen piti Hämeen sotilasläänin komentaja eversti Kari Siljander.

Seppeleen muistomerkille laskivat kunnanjohtaja Antti Salonen ja kirkkoherra Antti Herkkola sekä veteraanijärjestöjen edustajina Reino Löflund ja Leevi Holttinen. Paikalla oli useita keskityksessä menehtyneiden sukulaisia.

Samana päivänä paljastettiin kirkkomaalla kolmen kalvolalaisen Mannerheim-ristin ritarin muistomerkki. Pienestä hämäläispitäjästä oli peräti kolme ritaria: Esko Kausti, Martti Nurmi ja Yrjö Tamminen.

Marmorilaatassa ovat Summassa kaatuneiden nimet. Kunniavartio Summan ristillä.
Seppeleenlaskijat. Mannerheim-ristin ritarien muistomerkki.