Kuolemajärven kotisivut

Historiaa

Agricola
Ajankohtaista
Aineistotilaukset
Arkisto
Helsingin kerho
Historiaa
Inkisten suku

Kartta
Kuolemajärveläinen
Kuolemajärvi-säätiö
Kuvia
Kylät
Laulut
Linkit
Miss Sie oot?
Muistomerkit
Osoitteet 1952
Palaute

Etusivulle


Mikä oli Kuolemajärvi?

Kuolemajärven pitäjä sijaitsi läntisellä Karjalan kannaksella. Sen naapureita olivat: Koivisto, Johannes, Viipurin mlk, Heinjoki, Muolaa, Kanneljärvi ja Uusikirkko. Merenrantaa Kuolemajärveen kuului 22 kilometriä.

Kuolemajärvi oli pohjois-etelä-suunnassa 50 kilometriä pitkä ja kapeimmassa kohtaan vain alle kolme kilometriä.

Vuonna 1939 Kuolemajärvellä asui 5332 henkeä. Pitäjän pinta-ala oli 35 340 hehtaaria, josta peltoa 6500 hehtaaria ja metsää 28174 hehtaaria.

Kuolemajärven kylien nimiä olivat seuraavat: Akkala, Hatjalahti, Hietanen eli Laasola, Huumola, Inkilä, Juvanruukki, Järvenpää, Karjalainen, Kaukjärvi, Kipinola, Kirkonkylä, Kolkkala, Kämärä, Muurila, Näykki, Pentikkälä, Pihkala, Pinnoinniemi, Pitkälä, Seivästö, Siprola, Summa Taatila, Työppölä ja Yläkirjola. Pitäjän keskus oli Kirkonkylä ja liikekeskus Kuolemajärven asema eli Pentikkälä.

Kuolemajärvi oli itsenäinen kunta vuodesta 1871. Asiakirjoissa se mainitaan Uudenkirkon kappelina vuonna 1619. Itsenäinen kirkkoherrakunta siitä tuli 1863.

Kuolemajärveläiset saivat elantonsa pääasiassa maataloudesta ja kalastuksesta. Ennen Suomen itsenäistymistä Pietarin kaupankäynti antoi toimeentulon monelle.

Kuolemajärvi tunnetaan nykyisin parhaiten talvisodan kuuluisista taisteluista, jotka käytiin Summassa. Mannerheim-linja kulki halki pitäjän. Kuolemajärveläisiä kaatui talvi- ja jatkosodassa 227.

Kuolemajärven nimi on jäänyt arvoitukseksi. Pitäjän halkaisi samanniminen järvi ja nimeä on selitetty järveen hukkumisilla ja sillä, että Mikael Agricola kuoli Kuolemajärven Muurilan kylän Kyrönniemellä 9.4.1557. Kuolinpaikalle pystytettiin uudestaan vuonna 2000 sinne sata vuotta aiemmin pystytetty muistokivi, joka sodan aikana hävisi ja löytyi yhdeksänkymmentäluvulla paikallisesta kolhoosista.

Sotien jälkeen kuolemajärveläiset sijoitettiin lähinnä Turun seudulle. Kunta ja monet kuolemajärveläiset yhteisöt lakkautettiin ja niiden varoja hoitamaan perustettiin Kuolemajärvi-säätiö, jonka toimintaa esitellään toisaalla lehdessämme. Seivästöläisillä on myös oma säätiönsä.

Nykyisin Kuolemajärvellä on suurin taajama entisen Akkalan kylän kohdalla, jossa on Grasnaja Dolinan kyläneuvoston hallintokeskus. Osa pitäjästä esimerkiksi Kolkkala kuuluu toisen kyläneuvoston alaisuuteen..

Entinen pitäjälle nimen antanut järvi on nimetty Pioneerijärveksi, koska entisen kirkkomaan vaiheilla sijaitsee nuorisoleirikeskus.


Kuolemajärven vanha kirkko 1759-1903 Juhana Akkasen maalaus.

Vanahn kirkon puinen alttaritaulu: Lasaruksen kuolleista herättäminen. Taitelija tuntematon. Kuva Suomen Kansallismuseo.

Kuolemajärven kivikirkko valmistui 1903 ja tuhoutui osin sodassa ja purettiin Neuvostoaikana. Kivijalka on vielä jäljellä.
 

 


Agronomi Jorma Muurisen juhlapuhe Kuolemajärvi-juhlassa 8.8.2004

Hyvät kuolemajärveläiset, hyvät juhlavieraat


Kuluvan kesän aikana on usein sekä yksityisesti että julkisesti palattu 60 vuoden takaisiin aikoihin. Ne, jotka ovat itse kokeneet Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella tai sitä seuranneen evakkoon lähdön, eivät tule kokemuksiaan koskaan unohtamaan. Aihepiirin koskettelu on osa yksityistä surutyötä ja sinällään aivan välttämätöntä kunkin henkilökohtaisen mielenterveyden vuoksi. Julkinen käsittely taas on tärkeätä kansakunnan muistin verestämiseksi ja sotaa kokemattoman sukupolven tiedonsaannin parantamiseksi. Tämäkään juhla ei tee poikkeusta, sillä juhlan järjestäjät ovat pyytäneet minua palaamaan tähän samaan teemaan nimenomaan Kuolemajärven ja sen asukkaiden näkökulmasta.

Tapahtumien vyöryn voidaan katsoa alkaneeksi Normandian maihinnoususta, josta viime kesäkuun alussa tuli kuluneeksi 60 vuotta. Liittoutuneiden hyökkäys Pohjois-Ranskaan merkitsi samalla toisen maailmansodan loppunäytöksen alkamista ja natsivallan kukistumista. Tapahtumissa oli oma osansa myös Suomella ja Karjalalla.
Saksan sotaonni oli itärintamalla kääntynyt jo talvella 1943 Stalingradin piirityksen epäonnistuttua. Saksalainen armeijaryhmä Nord joutui tammikuussa 1944 luopumaan Leningradin saarrosta ja aloittamaan vetäytymisen.

Uudessa tilanteessa ylipäällikköä alkoi huolestuttaa omien voimien alueellinen epätasapaino. Pääosa joukoista oli Itä-Karjalassa vaikkakin rintamakilometriä kohden voimaa oli suhteellisesti enemmän Kannaksella.

Rintaman taakse lähetetyt kaukopartiot, siepatut vangit, radio- ja puhelintiedustelu, lähes päivittäin otetut ilmavalokuvat ja rintamajoukkojen tähystäjät kertoivat yhtäpitävästi venäläisten kasvavasta aktiivisuudesta. Panssarikolonnien nähtiin vyöryvän Suomen suuntaan, junien havaittiin tuovan rajalle kymmeniä tuhansia sotilaita ja tykkiasemien todettiin lisääntyvän päivä päivältä. Etulinjan vartiomiehet raportoivat yötäpäivää jatkuvista kaivamisen äänistä. Kaikki viittasi siis siihen, että vihollisen offensiivi on käynnistymässä, ei mikään rajakahakka vaan todellinen suurhyökkäys.

Vihollisen aktiivisuudesta raportoitiin tietenkin ylemmäs. Nyt jälkikäteen on kymmenet vuodet kirjoitettu siitä, mihin tiedot lopulta juuttuivat. Päämajaan ne useimmiten tulivat mutta ylipäällikölle saakka eivät. Syyllisiä haettaessa katse on usein kohdistunut operatiiviseen osastoon ja viime aikoina erityisesti päämajoitusmestariin, jonka mukaan vanhaa marsalkkaa ei saanut hermostuttaa kielteisillä rintamauutisilla.
Päämajan rauhallisuutta kuvaa myös se, että oli juuri päätetty kotiuttaa kolme vanhinta ikäluokkaa: 02, 03 ja 04 syntyneet. Lisäksi säännöllisten vuorolomalaisten ohella oli lähes 10.000 miestä päästetty maatalouslomille. Lomat sinänsä olivat perusteltuja, kun maa kärsi elintarvikepulasta. Myös kouluttajia ja kalustoa oli siirretty pois rintamatehtävistä.

Venäläiset ilmeisesti odottivat länsirintaman liikkeitä. Samalla kun liittoutuneet käyvät Saksan kimppuun lännessä sopimuskumppanit venäläiset iskevät Suomen kylkeen idässä. Meitähän pidettiin natsien liittolaisina. Pesänselvityksen ajankohdaksi osoittautui sitten edellä mainittu maihinnousu Normandiaan kesäkuun kuudentena. Kun hyökkäys Suomeen kolmen päivän kuluttua 9. kesäkuuta alkoi, sitä pidettiin ylemmissä sotilasportaissa ja Mikkelin päämajassa jonkinlaisena yllätyksenä. Rintamajoukkoja yllätti vain hyökkäyksen rajuus.

Suomalaisjoukot olivat ryhmittyneet Kannaksen kapeimmalla kohdalla Etuasemaan. Paikoin tämä vajavainen puolustuslinja kulki Tarton rauhan rajan takana ja sulki sisäänsä mm. vanhan inkeriläisen Valkeasaaren pitäjän sekä talvisodan alla kuuluisaksi tulleen Mainilan kylän. Pari kolmekymmentä kilometriä etuaseman takana oli vahvempi VT-asema (Vammelsuu-Taipale). Takimmaisena ja heikoimmin varustettuna puolustuslinjana Kannaksella oli VKT-asema (Viipuri-Kuparsaari-Taipale). Näidenkin puolustusasemien pettämisen varalta oli välirauhan ja jatkosodan aikana jättimäisin ponnistuksin rakennettu Salpa-asema, joka on kunnioitusta herättävä vielä tänäkin päivänä Virolahdelta Luumäelle ja edelleen Saimaan saariston kautta itärajan tuntumassa aina pohjoisinta Lappia myöten.

Länsi-Kannaksella, jonka kohtaloita tässä yhteydessä lähinnä seuraamme, oli etuasemaan lähimmäksi Suomenlahtea ryhmittynyt kenrm Jussi Sihvon komentama 10. divisioona (10.D)ja sille alistettu Erillinen pataljoona 20 (ErP 20) aivan rantaviivalla. Edellisestä vasemmalle oli sijoitettu kenrm Martolan 2. D. Nämä muodostivat yhdessä IV armeijakunnan (IV AK), jota komensi kenrl Laatikainen. Itäisen Kannaksen puolustuksesta vastasi kenrl Siilasvuon III AK.

Puna-armeijan suurhyökkäys, jonka painopiste oli 8 kilometriä leveällä Valkeasaaren lohkolla, alkoi ennen kokemattoman voimakkaalla tulivalmistelulla aamulla kello 5.55. Siihen osallistui satoja pommi- ja maataistelukoneita sekä 2000 tykkiä ja heitintä. Ankarimmin paine kohdistui Sihvon divisioonassa evl Viljasen komentaman Jalkaväkirykmentti 1:n (JR 1) kaistalle. Kevyesti varustetut taisteluhaudat ja suojakorsut sortuivat olemattomiin eivätkä antaneet enää turvaa puolustajille. Miehet hautautuivat aseineen hiekkaan. Viestiyhteydet eivät toimineet, kun puhelinkaapelit katkesivat, radiosanomia vihollinen häiritsi tehokkaasti ja taistelulähetit kaatuivat tavoitteeseensa pääsemättä. Vihollisen tulituksessa mieshukka oli valtava, miinakentät räjähtelivät ja aseet menivät hiekkamyrskyssä käyttökelvottomiksi. Tulen siirtyessä taemmas satojen panssareiden tukema jalkaväki murtautui väkisin puolustusketjun läpi Mottorin kylän kohdalla. Vihollisen eteneminen kohti Viipuria oli alkanut.

Seuraavana aamuna 10.6. hyökkääjän tulivoima oli entistä ankarampaa. Esimerkiksi Sihvon lohkoa kohti ammuttiin raskailla aseilla 220.000 laukausta. Puolustajan omat patteristot pystyivät vastaamaan vain 8000 laukauksella. Ne ampuivat sitä paitsi sokkona eli ilman tulenjohtoa ennalta sovittuihin maaleihin. Tulta ei voitu johtaa viestiyhteyksien katkettua ja vihollisen tulituksen aiheuttaman valtaisan pölypilven estäessä näkyvyyden.

Ylijohto ymmärsi tilanteen vakavuuden. Ensimmäisen vyöhykkeen eli rajapitäjien siviileille annettiin evakuointikäsky. Toiseen vyöhykkeeseen kuuluvan Kuolemajärven kunnan evakuointipäällikkö Akkanen kutsuttiin kiireellisesti Viipurin suojeluskuntapiirin esikuntaan kokoukseen, jossa hänelle annettiin evakuointimääräys. Vielä samana iltana Akkanen hälytti Kuolemajärven kunnan esikunnan ja is.komppanian edustajat hätäkokoukseen seuraavan päivän 11.6. aamuksi klo 2,30. Nyt alkoi kunnan esikunnassa pitäjän tyhjentämisen kuumeinen valmistelu. Evakuointikäskyn vieminen jokaiseen talouteen oli lähinnä is.miesten vastuulla. Aikamiesten vähyyden vuoksi tehtävän sai joskus reipas sotilaspoika, esimerkiksi Karjalaisissa vasta 12-vuotiaat Urho Rusi ja Yrjö Sirkiä. Viestin heille välitti Kaukjärven is-joukoista Väinö Korpitaival. Lähtöön he antoivat aikaa neljä tuntia. Sen kuluessa naisten, lasten ja vanhusten käsimatkatavaroineen oli oltava Kuolemajärven asemalla valmiina nousemaan heitä noutavaan junaan. Junaa ei sinä päivänä kuitenkaan kuulunut, eikä vielä seuraavanakaan päivänä sillä vihollinen oli pommittanut radan poikki. Ja pommitti se asemaseudulla odottavia avuttomia siviilejäkin. Yhtä haavoittumista lukuun ottamatta henkilövahinkoja ei vielä siinä vaiheessa sattunut. Materiaaliset tuhot olivat sen sijaan tuntuvia, kun irtainta omaisuutta koottiin asemalle kaikenaikaa. Osa lähistölle ajetusta karjasta silpoutui kuolettavasti. Evakuointikäskyn päivänä sunnuntaina 11.6. vihollinen pommitti ainakin Inkilää varsin surullisin seurauksin. Ensimmäinen juna pääsi lähtemään aamunkoitteessa 13.6. Toinen juna lähti seuraavana aamuna 14.6.

Evakuointiohjeen mukaan siviilien oli käytettävä rautatiekuljetusta ja varattava maantiet sotilaskäyttöön. Odottavan aika on kuitenkin pitkä varsinkin ilmavaaran uhatessa. Viimeisten pitäjäläisten keskuuteen levisi huhu, jonka mukaan vihollinen on noussut maihin Muurilassa ja toisen mukaan Koivistolla. Kuolemajärven uskottiin olevan kohta saarroksissa. Muuta lähtökäskyä ei enää tarvittu. Pitäjään vielä lastaustöihin jääneet työkykyiset miehetkin kumosivat kuormansa tien oheen ja ohjasten perillä hevostensa lautasia hyväillen säntäsivät kohti Viipuria. Niinpä vihollisen pahasti pommittama viimeinen juna lähti verisine uhreineen Kuolemajärveltä seuraavana aamuna 15.6. turhan vajaasti kuormattuna. Huhu osoittautui myöhemmin vääräksi ja ehkä vihollisen provosoimaksi.

Päämajan alaisen sotilashallinnon määräämänä kunnanpäällikkönä Tatu Muurinen, isäni, tarkasti kylät vielä kertaalleen. Näky oli unohtumaton, taloissa ovet auki, tavarakolleja pihalla, yksinäinen vasikka tai kulkukissa ainoina elonmerkkeinä, alkava metsäpalo Pentikkälän ja Mersillan välillä. Päivä oli muuten mitä kaunein mutta sodan äänet uhkaavan lähellä, Uudellakirkolla.

Ilmatorjuntapatteri ilmestyi asema-alueelle. Syykin selvisi. Viisi sotilasjunaa Aunuksen suunnalta höyrysi vielä asemalle, jossa joukot jalkautuivat ja lähtivät välittömästi marssimaan kohti etelää. Kylälle ilmestynyt ev Savonjousi tiedusteli sopivaa rakennusta käyttöönsä. Muurinen osoitti everstille asemalle hiljattain valmistuneen liiketalon. Talosta tuli nyt 3. Pr komentopaikka. Kunnan esikunta, vajaat kolme vuotta pitäjää hallittuaan, luovutti näin kotiseutunsa rintamajoukoille iltapäivällä 15.6.

Palatkaamme takaisin tulilinjoille. Terijoki ja Kivennavan eteläosat olivat joutuneet vihollisen haltuun 12. ja 13. kesäkuuta. Päämaja antoi IV AK:lle luvan vetäytyä VT-asemaan. Tämä asema antoi jo edellistä paremman suojan puolustajille. Sen piti olla lujuudessaan talvisodan Mannerheim-linjan luokkaa, joka pystyi pidättämään vihollista niin, että jää hyvää aikaa vahvistaa VKT-asemaa ja ryhmittää sinne tarvittavat joukot, jos linja sattuisi pettämään. Asema ei keskeneräisyydessään vastannut kuitenkaan odotuksia.

Rintaman siirtyessä taaksepäin se samalla leveni. Rintamavastuuseen AK alueelle ehti nyt 3.D komentajanaan kenrm Pajari. Pajarin joukot puolustivat sitkeästi VT-asemaa 14.6. Kanneljärven kunnan kylässä, jonka nimi Kuuterselkä on jäänyt lähtemättömästi karjalaisten mieliin. Samanaikaisesti siitä itään Kivennavan Siiranmäessä tehtiin kunniakasta Suomen sotahistoriaa. Siellä kunnostautui evl Adolf Ehrnrooth, hiljattain mananmajoille siirtynyt jalkaväenkenraali. Hänen johdollaan vahvennettu JR 7 eli Tyrjän rykmentti piti puoliaan nelisen vuorokautta. Vihollinen hyökkäsi kymmenien panssareiden tukemana peräti kolmen divisioonan voimin yhtä vaikkakin vahvennettua suomalaisrykmenttiä vastaan. Onneksi etulinjaan oli juuri saatu uusia rekyylittömiä panssareiden lähitorjunta-aseita, joiden käyttöä oikeastaan vasta opeteltiin. Vihollinen ei raivokkaista yrityksistään huolimatta pystynyt valtaamaan Siiranmäkeä. Siitä oli luovuttava vasta, kun rintama muualla VT-asemassa murtui.

Viikko ankaraa sodankäyntiä verotti suomalaisten rivejä. Vihollisella sen sijaan oli varaa tuoda vereksiä voimia linjaan. Päämaja siirsi päivä päivältä lisää joukkoja Aunuksen ja Maaselän kannakselta, Sallasta ja jopa Ahvenanmaalta. Siirto ei kuitenkaan käynyt käden käänteessä. Esimerkiksi divisioonan kokoisen sotilasyksikön kuljetus rautateitse saattoi viedä viikon ja vaatia kymmenen raskaasti kuormattua pitkää junaa. Vihollinen häiritsi kuljetuksia ja rataa oli välillä paikattava. Vaikka maan kuljetuskalusto oli nyt käytössä kokonaisuudessaan, sitä ei kuitenkaan ollut riittävästi. Kaakkois-Suomen teiden kapasiteetti oli myös lujilla evakoiden vaeltaessa pohjoiseen ja länteen kun taas sotilasosastot ja -kuljetukset kiirehtivät vastakkaiseen suuntaan. Pian kiellettiin joillakin tieosuuksilla siviililiikenne kokonaan.

Ylipäällikkö päätti 14.6. perustaa Kannaksen joukkojen esikunnan. Hän nimitti kaikkien Kannaksella taistelevien joukkojen johtoon Aunuksen ryhmän komentajan, kenrl K.L. Oeschin, Karjalan oman miehen, johon marsalkka oli turvautunut kovan paikan tullen aikaisemminkin. Äänislinnasta komentopaikalleen Kannakselle kenraali ehti seuraavana päivänä 15.6.

Ensi töikseen Oesch sai vastata ylipäällikön tiedusteluun, voisiko talvisodan aikaista pääpuolustuslinjaa vielä käyttää. Kenraalin vastaus oli kielteinen. Tämä ns. Mannerheim-linja oli talvisodassa paikoin jauhautunut olemattomiin ja jatkosodan alussa vihollinen oli perääntyessään räjäyttänyt sen betonilaitteet korjauskelvottomiksi. Oli siis irrotettava Itä-Karjalasta lisää joukkoja ja viivytettävä vihollista mahdollisuuksien mukaan. Oli toteutettava Marsalkan käsky: "VKT-linjalla on pantava sulku vihollisen maahantunkeutumiselle."

Vammelsuusta vetäydyttäessä rannikkoalueen puolustusvastuun otti nyt Ratsuväkiprikaati (RvPr), jota komensi kenrm. Melander. Prikaati vetäytyi Koiviston radan ja rantatien tuntumassa. Radan suunnassa hyökkäävä vihollinen saavutti Uudellakirkolla Mesterjärven aseman juuri ennen puoltayötä 15.6. ja Jäppilän pysäkin aamuviideltä 16.6. Samalla tasalla rantatien varressa Vitikkalassa viivytysasemassa olleille joukoille oli saarrostusuhan vuoksi annettava käsky vetäytyä Jukkolaan sekä aamun kuluessa vielä Seivästölle. Kronstadtin merilinnakkeiden ja neuvostolaivaston ankaran tulen alla puolustajat, lähinnä prikaatille alistettu Rannikkotykistörykmentti 2 (RTR 2) vetäytyi iltapäivän kuluessa paremman suojan antavaan viivytysasemaan Tammikkoniemen- Heinäsuon tasalle. Vetäytyviä joukkoja suojasi 31 koneen lentomuodostelma, joka pommitti vihollislaivastoa Seivästön edustalla ErP 20 varmistaessa Karjalaisten kylässä Kyrönniemi-Inkilä linjalla.

Iltapäivällä 16.6. kenraali Oesch käski RvPr:n ryhmittyä viivytysasemaan suurten järvikannasten linjalle lähelle talvisodan aikaista pääaseman maastoa Kyrönniemestä Hatjalahteen. Siinä oli voitettava aikaa, jotta VKT-linja ehditään miehittää ennen puna-armeijaa. Kenraali Melander ryhmitti prikaatinsa osat siten, että Jääkäripataljoona 1 (JP1) määrättiin Muurilan kannakselle sen kapeimpaan kohtaan. Aamulla lisävahvistukseksi saatu Vallilan pataljoona (osa 3.Pr:sta) ryhmitettiin Inkilän-Yläkirjolan alueelle, Uudenmaan rakuunarykmentti (URR) taas Kirkonkylän, Pinnoniemen, Laasolan ja Hatjalahden vaiheille. Inkilään koottu Hämeen ratsurykmentti (HRR) sai käskyn marssia Kipinolanjärven pohjoispuoliseen maastoon prikaatin reserviksi. Ryhmitys oli valmis puoliyöhön mennessä. ErP 20 irtautui nyt Karjalaisista ja RTR 2 Tammikosta tulitaistelua käyden JP 1:n Muurilan viivytyslinjan läpi ja siirtyivät Humaljoelle merivoimien reserviksi. Tykistöyksiköitä ryhmitettiin Kipinolanjärven pohjoispuolelle ja Taatilaan. Myös Koiviston saaresta Saarenpään linnakkeet varustautuivat antamaan tulitukea joukoillemme.

Aamuyöllä 17.6. venäläiset aloittivat tunnusteluhyökkäykset prikaatin etulinjaa vastaan. He ilmeisesti havaitsivat heikoimman miehityksen olevan Kipinolan kannaksella, sillä aamulla alkoi useiden pataljoonien voimin hyökkäys Inkilän tiekolmion kohdalla. Panssarit ylittivät vaivatta talvisodan aikaisen tankkiesteen ja tukivat maataistelukoneiden kanssa jalkaväen raivokasta hyökkäystä kohti evl Selinheimon komentamaa Vallilan miesten rintamaa, johon saivatkin murtuman. Tehokkaalla vastaiskulla vihollinen kuitenkin pysäytettiin Inkilän kyläaukealle. Vastaiskuun osallistui reservinä olleet ev Gustav Ehrnroothin HRR:stä kaksi eskadroonaa, vain satakunta uupunutta miestä. Ajanmukaista panssarintorjuntakalustoa ei ollut. Tykistö antoi kyllä tulitukea. Ikävä vain, että viestiyhteyksien katkettua tulta tuli myös omien niskaan.
Nopeat siirtymiset, maahan kaivautumiset, kiivaat taistelut ja unen puute aiheuttivat puolustajille henkistä ja fyysistä väsymistä. Rivit harvenivat vääjäämättä jopa alle puoleen määrävahvuudesta. Kun Viipurin ratapihalla 15.6. ammusjunat olivat tuhoutuneet, alkoi patruunoiden ja ammusten säästäminen vihollisen paineen yhä kasvaessa aiheuttaa toivottomuutta. Niinpä sateisen illan hämärtyessä alkoi miehiä poistua rivistä.

Iltapäivän (17.6.)mittaan paine Kipinolan kannaksella Yläkirjolan kohdalla kasvoi entisestään. Puna-armeijan vahvat yksiköt saivat läpimurron klo 18. Kolkkalaan johtavan tien suuntaan ei saatu varmistusta juuri lainkaan. Ev Ehrnroothin loputkin reservissä olleet parisataa miestä saatiin vielä hätiin. Inkilän, Kipinolan ja Yläkirjolan alueella tilanteen alkaessa näyttää toivottomalta, Ehrnrooth sai käskyn irrottautua ja kiirehtiä vajaalukuisen rykmenttinsä kanssa Humaljoelle valmistelemaan vastaanottoasemaa, jonne Vallilan pataljoona piti myöhemmin koottaman. Evl Selinheimo vuorostaan sai klo 20 luvan irrottautua ja siirtyä viivytykseen. Kun vihollinen huomasi Inkilässä irtautumisen merkkejä, se suuntasi tulensa nyt JP 1:tä kohtaan Muurilan kannakselle klo 21. Keskitys sekoitti pataljoonan puolustusmahdollisuudet. Suuria tappioita kärsittyään oli tämänkin joukon vetäydyttävä Humaljoelle.

Salmensillan takana Pinnoniemessä, Laasolassa ja Hatjalahdessa puolustuksessa ollut ev von Essenin URR sai sen sijaan yllättävän vähän tulta osakseen. Kun Työppölässä ja Siprolassa ollut naapuridivisioona vetäytyi, antoi Ratsuväkiprikaatille tunti sitten vaihtunut uusi komentaja, ev Tähtinen, klo 22 myös rakuunoille käskyn vetäytyä. Kesäkuun 17. päivän päättyessä RvPr:n joukot kokonaisuudessaan olivat vetäytyneet kotipitäjämme alueelta, jonka keskiset ja eteläiset kylät näin joutuivat vihollisen haltuun.

Nyt oli kunnan itäisimpien ja samalla pohjoisimpien kylien vuoro joutua sotanäyttämöksi. Siellä piti puoliaan 10.D. Aamuvarhaisella kenrm Sihvo oli luovuttanut komentajan tehtävät ev Savonjouselle, joka joutui vedättämään joukkojaan yhä pohjoisemmaksi. Klo 10.30 vihollisen panssarit vyöryivät Työppölään, Iivanalaan ja hetkistä myöhemmin Kaukjärven pohjoispäähän. Ryysysillan räjäytyksen epäonnistuttua tankit yllättäen ilmestyivät jo Keibelin hovin alueelle, jossa ne aiheuttivat huoltomuodostelmissa suurta hämmennystä ja pakokauhua.
Savonjousella ei panssarintorjunta-aseiden toistaiseksi puuttuessa ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa sikäläisille joukoille käsky vetäytyä Summan kylän etelälaidalle Summajoen varteen pysäyttääkseen Kaukjärven itäpuolelta lähestyvän vihollisen. Mutta vihollinenpa oli ehtinyt jo edelle. Divisioonaan liittynyt 3.Pr oli vasta tulossa Kaukjärvelle ja nyt siis jäänyt saarroksiin, joten sen komentaja ev Haanterä antoi hyökkäyskäskyn pohjoiseen, kohti Viipuria. Läpimurto onnistui ja prikaati pääsi Summajoen asemiin vuorokauden vaihtuessa kesäkuun 18. päiväksi. Samanaikaisesti Muolaan suunnasta irrottautunut kenrm Laguksen Panssaridivisioona ehti Kämärälle, mutta joutui kohta kiirehtimään Rokkalanjoelle ja vihdoin Viipurin koillispuolelle AK käyttöön.

Nopeasti vaihtuvissa tilanteissa Summan ja Huumolan kylissä sekä Kämärän asemalla taisteli kahden päivän aikana joukkoja monista yksiköistä ja sotatoimiyhtymistä. Erityisesti Kämärän asemanseutu oli kiivaiden hyökkäysten ja vastahyökkäysten näyttämönä. Sitkeästi, jopa käsikähmässä taistellen kustakin viivytyslinjasta oli vuoronperään luovuttava ja jätettävä Kuolemajärven viimeisetkin kylät viholliselle. Aamuyöllä 20. kesäkuuta viitisenkymmentä neuvostopanssaria raivasi tien Viipuriin. Hämärän kesäyön jälkeen valkeni päivä, jota on kutsuttu Viipurin katastrofin päiväksi. Puna-armeija saavutti välitavoitteensa ennakkoaikataulun mukaisesti.

Vuorokauden joukkojaan uudelleen järjestellen puna-armeija jatkoi hyökkäystään. Ensin venäläiset yrittivät kolme kertaa Kivisillansalmen yli Tienhaaran kaupunginosaan. Puolustus kesti. Painostus siirtyi nyt Viipurin itäpuolelle, jossa VKT-linja taipui, mutta ei murtunut. Ensin Talin alueella ja sitten Portinhoikan kautta Ihantalan kirkonkylässä käytiin pohjoismaiden suurin taistelu. Kahden viikon äärimmäisten ponnistusten jälkeen torjuntavoitto näytti varmalta.

Välillä jo toivonsa menettänyt ylipäällikkö saattoi nyt helpottuneena todeta: Suomen armeija taistelee jälleen! Torjuntavoitot saavutettiin myös Viipurinlahdella ja Vuosalmella. Ilomantsissa suorastaan tuhottiin kaksi neuvostodivisioonaa, kuten eilisen muistojuhlan uutisoinnissa todettiin. Onneksi myös vihollinen alkoi tuntea suurempaa mielenkiintoa Keski-Eurooppaa kohtaan. Rintaman taakse jääneet kaukopartiot seurasivat vihollisen rautatieliikennettä ja lähettivät salakielisanomia. Niiden mukaan vihollinen on alkanut siirtää joukkoja ja kalustoa etelän suuntaan.

Kesäkuun lopulla tasavallan presidentti Risto Ryti antoi Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropille kirjeen toimitettavaksi valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerille. Siinä Ryti vakuutti, ettei hän eikä hänen hallituksensa tule tekemään erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Saksan aseapu ja viljatoimitukset näin varmistuivat. Elokuun alussa Ryti sanoutui irti sopimuksesta eroamalla presidentin tehtävistä. Uudeksi presidentiksi valittiin marsalkka Mannerheim. Kuun lopulla alkoivat rauhanneuvottelut. Aselepo astui voimaan syyskuun 4. päivänä. Suomi hyväksyi raskaat rauhanehdot 19. syyskuuta. Rintama oli pysähtynyt Viipuriin, Vuokseen ja kauas Laatokalle. Alkoi katkera marssi talvisodan rauhan rajan taakse. Suomi menetti sodassa varsin pienen osan Karjalaa, vain Kannaksen eteläosan, vaikkakin meille kuolemajärveläisille kaikkein tärkeimmän. Itse asiassa ns. luovutettu Karjala menetettiin vasta rauhanneuvotteluissa. Lopullisesti rauha solmittiin Pariisissa 10. helmikuuta 1947.

Joskus kuulee puhuttavan hävityistä sodistamme. Se tuntuu pahalta, veteraaniemme työn vähättelyltä. Neuvostoliiton tavoitteenahan oli nujertaa maamme itsemääräämisoikeus ja tehdä Suomesta neuvostotasavalta. Suomen päämääränä oli säilyttää itsenäisyys ja torjua puna-armeijan maahan tunkeutuminen. Suomi saavutti tavoitteensa. Itsenäisyys säilyi. Stalin sen sijaan epäonnistui eikä päässyt tavoitteeseensa. Emmehän me tietenkään voittaneet mutta emme aivan hävinneetkään. Käyttäkäämme siis kenraali Ehrnroothin meille testamenttaamaa termiä: torjuntavoitto. Suomi saavutti torjuntavoiton. Lunastimme maallemme itsenäisyyden jälleen kerran. Mutta hinta oli kallis. Menetimme 90.000 kaatuneina ja kadonneina, yli 200.000 haavoittuneina. Näitä tappioita ei voi korvata koskaan kukaan eikä mikään. 420.000 menetti kotinsa, maansa ja mantunsa. Kodit on saatu, kuka entistä paremman, kuka entistä huonomman. Aineellisella puolella asiat pitäisi siis olla jotenkin järjestyksessä. Kotiseutunsa menettäneen ongelma ei olekaan yksin aineellinen. Se on paljon suurempaa, se on henkistä laatua. Kartalla ja maastossa menetimme yhden maakunnan, mutta sisimmässä menetimme vielä enemmän, korvaamattoman Kotikarjalan.