|
|
|
Mikä
oli Kuolemajärvi?
Kuolemajärven
pitäjä sijaitsi läntisellä Karjalan kannaksella.
Sen naapureita olivat: Koivisto, Johannes, Viipurin mlk, Heinjoki,
Muolaa, Kanneljärvi ja Uusikirkko. Merenrantaa Kuolemajärveen
kuului 22 kilometriä.
Kuolemajärvi
oli pohjois-etelä-suunnassa 50 kilometriä pitkä
ja kapeimmassa kohtaan vain alle kolme kilometriä.
Vuonna
1939 Kuolemajärvellä asui 5332 henkeä. Pitäjän
pinta-ala oli 35 340 hehtaaria, josta peltoa 6500 hehtaaria ja
metsää 28174 hehtaaria.
Kuolemajärven
kylien nimiä olivat seuraavat: Akkala, Hatjalahti, Hietanen
eli Laasola, Huumola, Inkilä, Juvanruukki, Järvenpää,
Karjalainen, Kaukjärvi, Kipinola, Kirkonkylä, Kolkkala,
Kämärä, Muurila, Näykki, Pentikkälä,
Pihkala, Pinnoinniemi, Pitkälä, Seivästö,
Siprola, Summa Taatila, Työppölä ja Yläkirjola.
Pitäjän keskus oli Kirkonkylä ja liikekeskus Kuolemajärven
asema eli Pentikkälä.
Kuolemajärvi
oli itsenäinen kunta vuodesta 1871. Asiakirjoissa se mainitaan
Uudenkirkon kappelina vuonna 1619. Itsenäinen kirkkoherrakunta
siitä tuli 1863.
Kuolemajärveläiset
saivat elantonsa pääasiassa maataloudesta ja kalastuksesta.
Ennen Suomen itsenäistymistä Pietarin kaupankäynti
antoi toimeentulon monelle.
Kuolemajärvi
tunnetaan nykyisin parhaiten talvisodan kuuluisista taisteluista,
jotka käytiin Summassa. Mannerheim-linja kulki halki pitäjän.
Kuolemajärveläisiä kaatui talvi- ja jatkosodassa
227.
Kuolemajärven
nimi on jäänyt arvoitukseksi. Pitäjän halkaisi
samanniminen järvi ja nimeä on selitetty järveen
hukkumisilla ja sillä, että Mikael Agricola kuoli Kuolemajärven
Muurilan kylän Kyrönniemellä 9.4.1557. Kuolinpaikalle
pystytettiin uudestaan vuonna 2000 sinne sata vuotta aiemmin pystytetty
muistokivi, joka sodan aikana hävisi ja löytyi yhdeksänkymmentäluvulla
paikallisesta kolhoosista.
Sotien
jälkeen kuolemajärveläiset sijoitettiin lähinnä
Turun seudulle. Kunta ja monet kuolemajärveläiset yhteisöt
lakkautettiin ja niiden varoja hoitamaan perustettiin Kuolemajärvi-säätiö,
jonka toimintaa esitellään toisaalla lehdessämme.
Seivästöläisillä on myös oma säätiönsä.
Nykyisin
Kuolemajärvellä on suurin taajama entisen Akkalan kylän
kohdalla, jossa on Grasnaja Dolinan kyläneuvoston hallintokeskus.
Osa pitäjästä esimerkiksi Kolkkala kuuluu toisen
kyläneuvoston alaisuuteen..
Entinen
pitäjälle nimen antanut järvi on nimetty Pioneerijärveksi,
koska entisen kirkkomaan vaiheilla sijaitsee nuorisoleirikeskus.
|
Kuolemajärven
vanha kirkko 1759-1903 Juhana Akkasen maalaus. |
Vanahn
kirkon puinen alttaritaulu: Lasaruksen kuolleista herättäminen.
Taitelija tuntematon. Kuva Suomen Kansallismuseo. |
Kuolemajärven
kivikirkko valmistui 1903 ja tuhoutui osin sodassa ja purettiin
Neuvostoaikana. Kivijalka on vielä jäljellä. |
|
|
|
Agronomi
Jorma Muurisen juhlapuhe Kuolemajärvi-juhlassa
8.8.2004
Hyvät
kuolemajärveläiset, hyvät juhlavieraat
Kuluvan kesän aikana on usein sekä yksityisesti että
julkisesti palattu 60 vuoden takaisiin aikoihin. Ne, jotka ovat
itse kokeneet Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Karjalan
kannaksella tai sitä seuranneen evakkoon lähdön,
eivät tule kokemuksiaan koskaan unohtamaan. Aihepiirin koskettelu
on osa yksityistä surutyötä ja sinällään
aivan välttämätöntä kunkin henkilökohtaisen
mielenterveyden vuoksi. Julkinen käsittely taas on tärkeätä
kansakunnan muistin verestämiseksi ja sotaa kokemattoman
sukupolven tiedonsaannin parantamiseksi. Tämäkään
juhla ei tee poikkeusta, sillä juhlan järjestäjät
ovat pyytäneet minua palaamaan tähän samaan teemaan
nimenomaan Kuolemajärven ja sen asukkaiden näkökulmasta.
Tapahtumien vyöryn voidaan katsoa alkaneeksi Normandian maihinnoususta,
josta viime kesäkuun alussa tuli kuluneeksi 60 vuotta. Liittoutuneiden
hyökkäys Pohjois-Ranskaan merkitsi samalla toisen maailmansodan
loppunäytöksen alkamista ja natsivallan kukistumista.
Tapahtumissa oli oma osansa myös Suomella ja Karjalalla.
Saksan sotaonni oli itärintamalla kääntynyt jo
talvella 1943 Stalingradin piirityksen epäonnistuttua. Saksalainen
armeijaryhmä Nord joutui tammikuussa 1944 luopumaan Leningradin
saarrosta ja aloittamaan vetäytymisen.
Uudessa tilanteessa ylipäällikköä alkoi huolestuttaa
omien voimien alueellinen epätasapaino. Pääosa
joukoista oli Itä-Karjalassa vaikkakin rintamakilometriä
kohden voimaa oli suhteellisesti enemmän Kannaksella.
Rintaman taakse lähetetyt kaukopartiot, siepatut vangit,
radio- ja puhelintiedustelu, lähes päivittäin otetut
ilmavalokuvat ja rintamajoukkojen tähystäjät kertoivat
yhtäpitävästi venäläisten kasvavasta
aktiivisuudesta. Panssarikolonnien nähtiin vyöryvän
Suomen suuntaan, junien havaittiin tuovan rajalle kymmeniä
tuhansia sotilaita ja tykkiasemien todettiin lisääntyvän
päivä päivältä. Etulinjan vartiomiehet
raportoivat yötäpäivää jatkuvista kaivamisen
äänistä. Kaikki viittasi siis siihen, että
vihollisen offensiivi on käynnistymässä, ei mikään
rajakahakka vaan todellinen suurhyökkäys.
Vihollisen aktiivisuudesta raportoitiin tietenkin ylemmäs.
Nyt jälkikäteen on kymmenet vuodet kirjoitettu siitä,
mihin tiedot lopulta juuttuivat. Päämajaan ne useimmiten
tulivat mutta ylipäällikölle saakka eivät.
Syyllisiä haettaessa katse on usein kohdistunut operatiiviseen
osastoon ja viime aikoina erityisesti päämajoitusmestariin,
jonka mukaan vanhaa marsalkkaa ei saanut hermostuttaa kielteisillä
rintamauutisilla.
Päämajan rauhallisuutta kuvaa myös se, että
oli juuri päätetty kotiuttaa kolme vanhinta ikäluokkaa:
02, 03 ja 04 syntyneet. Lisäksi säännöllisten
vuorolomalaisten ohella oli lähes 10.000 miestä päästetty
maatalouslomille. Lomat sinänsä olivat perusteltuja,
kun maa kärsi elintarvikepulasta. Myös kouluttajia ja
kalustoa oli siirretty pois rintamatehtävistä.
Venäläiset ilmeisesti odottivat länsirintaman liikkeitä.
Samalla kun liittoutuneet käyvät Saksan kimppuun lännessä
sopimuskumppanit venäläiset iskevät Suomen kylkeen
idässä. Meitähän pidettiin natsien liittolaisina.
Pesänselvityksen ajankohdaksi osoittautui sitten edellä
mainittu maihinnousu Normandiaan kesäkuun kuudentena. Kun
hyökkäys Suomeen kolmen päivän kuluttua 9.
kesäkuuta alkoi, sitä pidettiin ylemmissä sotilasportaissa
ja Mikkelin päämajassa jonkinlaisena yllätyksenä.
Rintamajoukkoja yllätti vain hyökkäyksen rajuus.
Suomalaisjoukot olivat ryhmittyneet Kannaksen kapeimmalla kohdalla
Etuasemaan. Paikoin tämä vajavainen puolustuslinja kulki
Tarton rauhan rajan takana ja sulki sisäänsä mm.
vanhan inkeriläisen Valkeasaaren pitäjän sekä
talvisodan alla kuuluisaksi tulleen Mainilan kylän. Pari
kolmekymmentä kilometriä etuaseman takana oli vahvempi
VT-asema (Vammelsuu-Taipale). Takimmaisena ja heikoimmin varustettuna
puolustuslinjana Kannaksella oli VKT-asema (Viipuri-Kuparsaari-Taipale).
Näidenkin puolustusasemien pettämisen varalta oli välirauhan
ja jatkosodan aikana jättimäisin ponnistuksin rakennettu
Salpa-asema, joka on kunnioitusta herättävä vielä
tänäkin päivänä Virolahdelta Luumäelle
ja edelleen Saimaan saariston kautta itärajan tuntumassa
aina pohjoisinta Lappia myöten.
Länsi-Kannaksella, jonka kohtaloita tässä yhteydessä
lähinnä seuraamme, oli etuasemaan lähimmäksi
Suomenlahtea ryhmittynyt kenrm Jussi Sihvon komentama 10. divisioona
(10.D)ja sille alistettu Erillinen pataljoona 20 (ErP 20) aivan
rantaviivalla. Edellisestä vasemmalle oli sijoitettu kenrm
Martolan 2. D. Nämä muodostivat yhdessä IV armeijakunnan
(IV AK), jota komensi kenrl Laatikainen. Itäisen Kannaksen
puolustuksesta vastasi kenrl Siilasvuon III AK.
Puna-armeijan suurhyökkäys, jonka painopiste oli 8 kilometriä
leveällä Valkeasaaren lohkolla, alkoi ennen kokemattoman
voimakkaalla tulivalmistelulla aamulla kello 5.55. Siihen osallistui
satoja pommi- ja maataistelukoneita sekä 2000 tykkiä
ja heitintä. Ankarimmin paine kohdistui Sihvon divisioonassa
evl Viljasen komentaman Jalkaväkirykmentti 1:n (JR 1) kaistalle.
Kevyesti varustetut taisteluhaudat ja suojakorsut sortuivat olemattomiin
eivätkä antaneet enää turvaa puolustajille.
Miehet hautautuivat aseineen hiekkaan. Viestiyhteydet eivät
toimineet, kun puhelinkaapelit katkesivat, radiosanomia vihollinen
häiritsi tehokkaasti ja taistelulähetit kaatuivat tavoitteeseensa
pääsemättä. Vihollisen tulituksessa mieshukka
oli valtava, miinakentät räjähtelivät ja aseet
menivät hiekkamyrskyssä käyttökelvottomiksi.
Tulen siirtyessä taemmas satojen panssareiden tukema jalkaväki
murtautui väkisin puolustusketjun läpi Mottorin kylän
kohdalla. Vihollisen eteneminen kohti Viipuria oli alkanut.
Seuraavana aamuna 10.6. hyökkääjän tulivoima
oli entistä ankarampaa. Esimerkiksi Sihvon lohkoa kohti ammuttiin
raskailla aseilla 220.000 laukausta. Puolustajan omat patteristot
pystyivät vastaamaan vain 8000 laukauksella. Ne ampuivat
sitä paitsi sokkona eli ilman tulenjohtoa ennalta sovittuihin
maaleihin. Tulta ei voitu johtaa viestiyhteyksien katkettua ja
vihollisen tulituksen aiheuttaman valtaisan pölypilven estäessä
näkyvyyden.
Ylijohto ymmärsi tilanteen vakavuuden. Ensimmäisen vyöhykkeen
eli rajapitäjien siviileille annettiin evakuointikäsky.
Toiseen vyöhykkeeseen kuuluvan Kuolemajärven kunnan
evakuointipäällikkö Akkanen kutsuttiin kiireellisesti
Viipurin suojeluskuntapiirin esikuntaan kokoukseen, jossa hänelle
annettiin evakuointimääräys. Vielä samana
iltana Akkanen hälytti Kuolemajärven kunnan esikunnan
ja is.komppanian edustajat hätäkokoukseen seuraavan
päivän 11.6. aamuksi klo 2,30. Nyt alkoi kunnan esikunnassa
pitäjän tyhjentämisen kuumeinen valmistelu. Evakuointikäskyn
vieminen jokaiseen talouteen oli lähinnä is.miesten
vastuulla. Aikamiesten vähyyden vuoksi tehtävän
sai joskus reipas sotilaspoika, esimerkiksi Karjalaisissa vasta
12-vuotiaat Urho Rusi ja Yrjö Sirkiä. Viestin heille
välitti Kaukjärven is-joukoista Väinö Korpitaival.
Lähtöön he antoivat aikaa neljä tuntia. Sen
kuluessa naisten, lasten ja vanhusten käsimatkatavaroineen
oli oltava Kuolemajärven asemalla valmiina nousemaan heitä
noutavaan junaan. Junaa ei sinä päivänä kuitenkaan
kuulunut, eikä vielä seuraavanakaan päivänä
sillä vihollinen oli pommittanut radan poikki. Ja pommitti
se asemaseudulla odottavia avuttomia siviilejäkin. Yhtä
haavoittumista lukuun ottamatta henkilövahinkoja ei vielä
siinä vaiheessa sattunut. Materiaaliset tuhot olivat sen
sijaan tuntuvia, kun irtainta omaisuutta koottiin asemalle kaikenaikaa.
Osa lähistölle ajetusta karjasta silpoutui kuolettavasti.
Evakuointikäskyn päivänä sunnuntaina 11.6.
vihollinen pommitti ainakin Inkilää varsin surullisin
seurauksin. Ensimmäinen juna pääsi lähtemään
aamunkoitteessa 13.6. Toinen juna lähti seuraavana aamuna
14.6.
Evakuointiohjeen mukaan siviilien oli käytettävä
rautatiekuljetusta ja varattava maantiet sotilaskäyttöön.
Odottavan aika on kuitenkin pitkä varsinkin ilmavaaran uhatessa.
Viimeisten pitäjäläisten keskuuteen levisi huhu,
jonka mukaan vihollinen on noussut maihin Muurilassa ja toisen
mukaan Koivistolla. Kuolemajärven uskottiin olevan kohta
saarroksissa. Muuta lähtökäskyä ei enää
tarvittu. Pitäjään vielä lastaustöihin
jääneet työkykyiset miehetkin kumosivat kuormansa
tien oheen ja ohjasten perillä hevostensa lautasia hyväillen
säntäsivät kohti Viipuria. Niinpä vihollisen
pahasti pommittama viimeinen juna lähti verisine uhreineen
Kuolemajärveltä seuraavana aamuna 15.6. turhan vajaasti
kuormattuna. Huhu osoittautui myöhemmin vääräksi
ja ehkä vihollisen provosoimaksi.
Päämajan alaisen sotilashallinnon määräämänä
kunnanpäällikkönä Tatu Muurinen, isäni,
tarkasti kylät vielä kertaalleen. Näky oli unohtumaton,
taloissa ovet auki, tavarakolleja pihalla, yksinäinen vasikka
tai kulkukissa ainoina elonmerkkeinä, alkava metsäpalo
Pentikkälän ja Mersillan välillä. Päivä
oli muuten mitä kaunein mutta sodan äänet uhkaavan
lähellä, Uudellakirkolla.
Ilmatorjuntapatteri ilmestyi asema-alueelle. Syykin selvisi. Viisi
sotilasjunaa Aunuksen suunnalta höyrysi vielä asemalle,
jossa joukot jalkautuivat ja lähtivät välittömästi
marssimaan kohti etelää. Kylälle ilmestynyt ev
Savonjousi tiedusteli sopivaa rakennusta käyttöönsä.
Muurinen osoitti everstille asemalle hiljattain valmistuneen liiketalon.
Talosta tuli nyt 3. Pr komentopaikka. Kunnan esikunta, vajaat
kolme vuotta pitäjää hallittuaan, luovutti näin
kotiseutunsa rintamajoukoille iltapäivällä 15.6.
Palatkaamme takaisin tulilinjoille. Terijoki ja Kivennavan eteläosat
olivat joutuneet vihollisen haltuun 12. ja 13. kesäkuuta.
Päämaja antoi IV AK:lle luvan vetäytyä VT-asemaan.
Tämä asema antoi jo edellistä paremman suojan puolustajille.
Sen piti olla lujuudessaan talvisodan Mannerheim-linjan luokkaa,
joka pystyi pidättämään vihollista niin, että
jää hyvää aikaa vahvistaa VKT-asemaa ja ryhmittää
sinne tarvittavat joukot, jos linja sattuisi pettämään.
Asema ei keskeneräisyydessään vastannut kuitenkaan
odotuksia.
Rintaman siirtyessä taaksepäin se samalla leveni. Rintamavastuuseen
AK alueelle ehti nyt 3.D komentajanaan kenrm Pajari. Pajarin joukot
puolustivat sitkeästi VT-asemaa 14.6. Kanneljärven kunnan
kylässä, jonka nimi Kuuterselkä on jäänyt
lähtemättömästi karjalaisten mieliin. Samanaikaisesti
siitä itään Kivennavan Siiranmäessä tehtiin
kunniakasta Suomen sotahistoriaa. Siellä kunnostautui evl
Adolf Ehrnrooth, hiljattain mananmajoille siirtynyt jalkaväenkenraali.
Hänen johdollaan vahvennettu JR 7 eli Tyrjän rykmentti
piti puoliaan nelisen vuorokautta. Vihollinen hyökkäsi
kymmenien panssareiden tukemana peräti kolmen divisioonan
voimin yhtä vaikkakin vahvennettua suomalaisrykmenttiä
vastaan. Onneksi etulinjaan oli juuri saatu uusia rekyylittömiä
panssareiden lähitorjunta-aseita, joiden käyttöä
oikeastaan vasta opeteltiin. Vihollinen ei raivokkaista yrityksistään
huolimatta pystynyt valtaamaan Siiranmäkeä. Siitä
oli luovuttava vasta, kun rintama muualla VT-asemassa murtui.
Viikko ankaraa sodankäyntiä verotti suomalaisten rivejä.
Vihollisella sen sijaan oli varaa tuoda vereksiä voimia linjaan.
Päämaja siirsi päivä päivältä
lisää joukkoja Aunuksen ja Maaselän kannakselta,
Sallasta ja jopa Ahvenanmaalta. Siirto ei kuitenkaan käynyt
käden käänteessä. Esimerkiksi divisioonan
kokoisen sotilasyksikön kuljetus rautateitse saattoi viedä
viikon ja vaatia kymmenen raskaasti kuormattua pitkää
junaa. Vihollinen häiritsi kuljetuksia ja rataa oli välillä
paikattava. Vaikka maan kuljetuskalusto oli nyt käytössä
kokonaisuudessaan, sitä ei kuitenkaan ollut riittävästi.
Kaakkois-Suomen teiden kapasiteetti oli myös lujilla evakoiden
vaeltaessa pohjoiseen ja länteen kun taas sotilasosastot
ja -kuljetukset kiirehtivät vastakkaiseen suuntaan. Pian
kiellettiin joillakin tieosuuksilla siviililiikenne kokonaan.
Ylipäällikkö päätti 14.6. perustaa Kannaksen
joukkojen esikunnan. Hän nimitti kaikkien Kannaksella taistelevien
joukkojen johtoon Aunuksen ryhmän komentajan, kenrl K.L.
Oeschin, Karjalan oman miehen, johon marsalkka oli turvautunut
kovan paikan tullen aikaisemminkin. Äänislinnasta komentopaikalleen
Kannakselle kenraali ehti seuraavana päivänä 15.6.
Ensi töikseen Oesch sai vastata ylipäällikön
tiedusteluun, voisiko talvisodan aikaista pääpuolustuslinjaa
vielä käyttää. Kenraalin vastaus oli kielteinen.
Tämä ns. Mannerheim-linja oli talvisodassa paikoin jauhautunut
olemattomiin ja jatkosodan alussa vihollinen oli perääntyessään
räjäyttänyt sen betonilaitteet korjauskelvottomiksi.
Oli siis irrotettava Itä-Karjalasta lisää joukkoja
ja viivytettävä vihollista mahdollisuuksien mukaan.
Oli toteutettava Marsalkan käsky: "VKT-linjalla on pantava
sulku vihollisen maahantunkeutumiselle."
Vammelsuusta vetäydyttäessä rannikkoalueen puolustusvastuun
otti nyt Ratsuväkiprikaati (RvPr), jota komensi kenrm. Melander.
Prikaati vetäytyi Koiviston radan ja rantatien tuntumassa.
Radan suunnassa hyökkäävä vihollinen saavutti
Uudellakirkolla Mesterjärven aseman juuri ennen puoltayötä
15.6. ja Jäppilän pysäkin aamuviideltä 16.6.
Samalla tasalla rantatien varressa Vitikkalassa viivytysasemassa
olleille joukoille oli saarrostusuhan vuoksi annettava käsky
vetäytyä Jukkolaan sekä aamun kuluessa vielä
Seivästölle. Kronstadtin merilinnakkeiden ja neuvostolaivaston
ankaran tulen alla puolustajat, lähinnä prikaatille
alistettu Rannikkotykistörykmentti 2 (RTR 2) vetäytyi
iltapäivän kuluessa paremman suojan antavaan viivytysasemaan
Tammikkoniemen- Heinäsuon tasalle. Vetäytyviä joukkoja
suojasi 31 koneen lentomuodostelma, joka pommitti vihollislaivastoa
Seivästön edustalla ErP 20 varmistaessa Karjalaisten
kylässä Kyrönniemi-Inkilä linjalla.
Iltapäivällä 16.6. kenraali Oesch käski RvPr:n
ryhmittyä viivytysasemaan suurten järvikannasten linjalle
lähelle talvisodan aikaista pääaseman maastoa Kyrönniemestä
Hatjalahteen. Siinä oli voitettava aikaa, jotta VKT-linja
ehditään miehittää ennen puna-armeijaa. Kenraali
Melander ryhmitti prikaatinsa osat siten, että Jääkäripataljoona
1 (JP1) määrättiin Muurilan kannakselle sen kapeimpaan
kohtaan. Aamulla lisävahvistukseksi saatu Vallilan pataljoona
(osa 3.Pr:sta) ryhmitettiin Inkilän-Yläkirjolan alueelle,
Uudenmaan rakuunarykmentti (URR) taas Kirkonkylän, Pinnoniemen,
Laasolan ja Hatjalahden vaiheille. Inkilään koottu Hämeen
ratsurykmentti (HRR) sai käskyn marssia Kipinolanjärven
pohjoispuoliseen maastoon prikaatin reserviksi. Ryhmitys oli valmis
puoliyöhön mennessä. ErP 20 irtautui nyt Karjalaisista
ja RTR 2 Tammikosta tulitaistelua käyden JP 1:n Muurilan
viivytyslinjan läpi ja siirtyivät Humaljoelle merivoimien
reserviksi. Tykistöyksiköitä ryhmitettiin Kipinolanjärven
pohjoispuolelle ja Taatilaan. Myös Koiviston saaresta Saarenpään
linnakkeet varustautuivat antamaan tulitukea joukoillemme.
Aamuyöllä 17.6. venäläiset aloittivat tunnusteluhyökkäykset
prikaatin etulinjaa vastaan. He ilmeisesti havaitsivat heikoimman
miehityksen olevan Kipinolan kannaksella, sillä aamulla alkoi
useiden pataljoonien voimin hyökkäys Inkilän tiekolmion
kohdalla. Panssarit ylittivät vaivatta talvisodan aikaisen
tankkiesteen ja tukivat maataistelukoneiden kanssa jalkaväen
raivokasta hyökkäystä kohti evl Selinheimon komentamaa
Vallilan miesten rintamaa, johon saivatkin murtuman. Tehokkaalla
vastaiskulla vihollinen kuitenkin pysäytettiin Inkilän
kyläaukealle. Vastaiskuun osallistui reservinä olleet
ev Gustav Ehrnroothin HRR:stä kaksi eskadroonaa, vain satakunta
uupunutta miestä. Ajanmukaista panssarintorjuntakalustoa
ei ollut. Tykistö antoi kyllä tulitukea. Ikävä
vain, että viestiyhteyksien katkettua tulta tuli myös
omien niskaan.
Nopeat siirtymiset, maahan kaivautumiset, kiivaat taistelut ja
unen puute aiheuttivat puolustajille henkistä ja fyysistä
väsymistä. Rivit harvenivat vääjäämättä
jopa alle puoleen määrävahvuudesta. Kun Viipurin
ratapihalla 15.6. ammusjunat olivat tuhoutuneet, alkoi patruunoiden
ja ammusten säästäminen vihollisen paineen yhä
kasvaessa aiheuttaa toivottomuutta. Niinpä sateisen illan
hämärtyessä alkoi miehiä poistua rivistä.
Iltapäivän (17.6.)mittaan paine Kipinolan kannaksella
Yläkirjolan kohdalla kasvoi entisestään. Puna-armeijan
vahvat yksiköt saivat läpimurron klo 18. Kolkkalaan
johtavan tien suuntaan ei saatu varmistusta juuri lainkaan. Ev
Ehrnroothin loputkin reservissä olleet parisataa miestä
saatiin vielä hätiin. Inkilän, Kipinolan ja Yläkirjolan
alueella tilanteen alkaessa näyttää toivottomalta,
Ehrnrooth sai käskyn irrottautua ja kiirehtiä vajaalukuisen
rykmenttinsä kanssa Humaljoelle valmistelemaan vastaanottoasemaa,
jonne Vallilan pataljoona piti myöhemmin koottaman. Evl Selinheimo
vuorostaan sai klo 20 luvan irrottautua ja siirtyä viivytykseen.
Kun vihollinen huomasi Inkilässä irtautumisen merkkejä,
se suuntasi tulensa nyt JP 1:tä kohtaan Muurilan kannakselle
klo 21. Keskitys sekoitti pataljoonan puolustusmahdollisuudet.
Suuria tappioita kärsittyään oli tämänkin
joukon vetäydyttävä Humaljoelle.
Salmensillan takana Pinnoniemessä, Laasolassa ja Hatjalahdessa
puolustuksessa ollut ev von Essenin URR sai sen sijaan yllättävän
vähän tulta osakseen. Kun Työppölässä
ja Siprolassa ollut naapuridivisioona vetäytyi, antoi Ratsuväkiprikaatille
tunti sitten vaihtunut uusi komentaja, ev Tähtinen, klo 22
myös rakuunoille käskyn vetäytyä. Kesäkuun
17. päivän päättyessä RvPr:n joukot kokonaisuudessaan
olivat vetäytyneet kotipitäjämme alueelta, jonka
keskiset ja eteläiset kylät näin joutuivat vihollisen
haltuun.
Nyt oli kunnan itäisimpien ja samalla pohjoisimpien kylien
vuoro joutua sotanäyttämöksi. Siellä piti
puoliaan 10.D. Aamuvarhaisella kenrm Sihvo oli luovuttanut komentajan
tehtävät ev Savonjouselle, joka joutui vedättämään
joukkojaan yhä pohjoisemmaksi. Klo 10.30 vihollisen panssarit
vyöryivät Työppölään, Iivanalaan
ja hetkistä myöhemmin Kaukjärven pohjoispäähän.
Ryysysillan räjäytyksen epäonnistuttua tankit yllättäen
ilmestyivät jo Keibelin hovin alueelle, jossa ne aiheuttivat
huoltomuodostelmissa suurta hämmennystä ja pakokauhua.
Savonjousella ei panssarintorjunta-aseiden toistaiseksi puuttuessa
ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa sikäläisille joukoille
käsky vetäytyä Summan kylän etelälaidalle
Summajoen varteen pysäyttääkseen Kaukjärven
itäpuolelta lähestyvän vihollisen. Mutta vihollinenpa
oli ehtinyt jo edelle. Divisioonaan liittynyt 3.Pr oli vasta tulossa
Kaukjärvelle ja nyt siis jäänyt saarroksiin, joten
sen komentaja ev Haanterä antoi hyökkäyskäskyn
pohjoiseen, kohti Viipuria. Läpimurto onnistui ja prikaati
pääsi Summajoen asemiin vuorokauden vaihtuessa kesäkuun
18. päiväksi. Samanaikaisesti Muolaan suunnasta irrottautunut
kenrm Laguksen Panssaridivisioona ehti Kämärälle,
mutta joutui kohta kiirehtimään Rokkalanjoelle ja vihdoin
Viipurin koillispuolelle AK käyttöön.
Nopeasti vaihtuvissa tilanteissa Summan ja Huumolan kylissä
sekä Kämärän asemalla taisteli kahden päivän
aikana joukkoja monista yksiköistä ja sotatoimiyhtymistä.
Erityisesti Kämärän asemanseutu oli kiivaiden hyökkäysten
ja vastahyökkäysten näyttämönä.
Sitkeästi, jopa käsikähmässä taistellen
kustakin viivytyslinjasta oli vuoronperään luovuttava
ja jätettävä Kuolemajärven viimeisetkin kylät
viholliselle. Aamuyöllä 20. kesäkuuta viitisenkymmentä
neuvostopanssaria raivasi tien Viipuriin. Hämärän
kesäyön jälkeen valkeni päivä, jota on
kutsuttu Viipurin katastrofin päiväksi. Puna-armeija
saavutti välitavoitteensa ennakkoaikataulun mukaisesti.
Vuorokauden joukkojaan uudelleen järjestellen puna-armeija
jatkoi hyökkäystään. Ensin venäläiset
yrittivät kolme kertaa Kivisillansalmen yli Tienhaaran kaupunginosaan.
Puolustus kesti. Painostus siirtyi nyt Viipurin itäpuolelle,
jossa VKT-linja taipui, mutta ei murtunut. Ensin Talin alueella
ja sitten Portinhoikan kautta Ihantalan kirkonkylässä
käytiin pohjoismaiden suurin taistelu. Kahden viikon äärimmäisten
ponnistusten jälkeen torjuntavoitto näytti varmalta.
Välillä jo toivonsa menettänyt ylipäällikkö
saattoi nyt helpottuneena todeta: Suomen armeija taistelee jälleen!
Torjuntavoitot saavutettiin myös Viipurinlahdella ja Vuosalmella.
Ilomantsissa suorastaan tuhottiin kaksi neuvostodivisioonaa, kuten
eilisen muistojuhlan uutisoinnissa todettiin. Onneksi myös
vihollinen alkoi tuntea suurempaa mielenkiintoa Keski-Eurooppaa
kohtaan. Rintaman taakse jääneet kaukopartiot seurasivat
vihollisen rautatieliikennettä ja lähettivät salakielisanomia.
Niiden mukaan vihollinen on alkanut siirtää joukkoja
ja kalustoa etelän suuntaan.
Kesäkuun lopulla tasavallan presidentti Risto Ryti antoi
Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropille kirjeen toimitettavaksi
valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerille. Siinä Ryti vakuutti,
ettei hän eikä hänen hallituksensa tule tekemään
erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Saksan aseapu ja viljatoimitukset
näin varmistuivat. Elokuun alussa Ryti sanoutui irti sopimuksesta
eroamalla presidentin tehtävistä. Uudeksi presidentiksi
valittiin marsalkka Mannerheim. Kuun lopulla alkoivat rauhanneuvottelut.
Aselepo astui voimaan syyskuun 4. päivänä. Suomi
hyväksyi raskaat rauhanehdot 19. syyskuuta. Rintama oli pysähtynyt
Viipuriin, Vuokseen ja kauas Laatokalle. Alkoi katkera marssi
talvisodan rauhan rajan taakse. Suomi menetti sodassa varsin pienen
osan Karjalaa, vain Kannaksen eteläosan, vaikkakin meille
kuolemajärveläisille kaikkein tärkeimmän.
Itse asiassa ns. luovutettu Karjala menetettiin vasta rauhanneuvotteluissa.
Lopullisesti rauha solmittiin Pariisissa 10. helmikuuta 1947.
Joskus kuulee puhuttavan hävityistä sodistamme. Se tuntuu
pahalta, veteraaniemme työn vähättelyltä.
Neuvostoliiton tavoitteenahan oli nujertaa maamme itsemääräämisoikeus
ja tehdä Suomesta neuvostotasavalta. Suomen päämääränä
oli säilyttää itsenäisyys ja torjua puna-armeijan
maahan tunkeutuminen. Suomi saavutti tavoitteensa. Itsenäisyys
säilyi. Stalin sen sijaan epäonnistui eikä päässyt
tavoitteeseensa. Emmehän me tietenkään voittaneet
mutta emme aivan hävinneetkään. Käyttäkäämme
siis kenraali Ehrnroothin meille testamenttaamaa termiä:
torjuntavoitto. Suomi saavutti torjuntavoiton. Lunastimme maallemme
itsenäisyyden jälleen kerran. Mutta hinta oli kallis.
Menetimme 90.000 kaatuneina ja kadonneina, yli 200.000 haavoittuneina.
Näitä tappioita ei voi korvata koskaan kukaan eikä
mikään. 420.000 menetti kotinsa, maansa ja mantunsa.
Kodit on saatu, kuka entistä paremman, kuka entistä
huonomman. Aineellisella puolella asiat pitäisi siis olla
jotenkin järjestyksessä. Kotiseutunsa menettäneen
ongelma ei olekaan yksin aineellinen. Se on paljon suurempaa,
se on henkistä laatua. Kartalla ja maastossa menetimme yhden
maakunnan, mutta sisimmässä menetimme vielä enemmän,
korvaamattoman Kotikarjalan.
|
|